Hampaita, hintavertailua ja humalaisia.

Huh, josko tässä olisi viimeinen eläinlääkäriaiheinen postaus vähään aikaan. Käytin tässä kuussa nimittäin molemmat kissat klinikalla hammasasioissa, ja onneksi molempien osalta sain vain hyviä uutisia. Ajattelin tehdä vähän hintavertailua, vaikka samoja toimenpiteitä ei tehtykään. Mielestäni näistä nimittäin käy hyvin ilmi, että tasokasta hoitoa on mahdollista saada vähän halvemmallakin. Luvassa on myös muutamia surkuhupaisia (kännykkälaatuisia) kuvia, joita ei pidä ottaa turhan vakavasti. :)

Aloitetaan Mulanin mysteerihampaasta - tai siis kadonneesta sellaisesta. Minulla ei ole mitään käsitystä, missä tai miten se olisi voinut irrota, mutta yksi päivä satuin vain huomaamaan, että oikeanpuoleisen kulmurin kohta ammotti tyhjyyttään. Ien ei punottanut, eikä alueella ollut mitään tulehdukseen tai aristukseen viittaavaa. Otin yhteyttä kasvattajaan, jonka mielestä olisi hyvä kuvauttaa hampaisto jäännösjuurten ja niistä aiheutuvien ongelmien varalta. Näin päädyin varaamaan ajan lähimmältä klinikaltani, Animagilta, jonka eri toimipisteissä olen asioinut aikaisemminkin ja aina saanut erinomaista ja luotettavaa palvelua.

Hetki rauhoitusaineen annon jälkeen. Sain jäädä silittelemään Mulania sen vaikutusta odotellessa.
Tilulii.

Jätettyäni Mulanin (joka muuten sai hoitavalta lääkäriltä lempinimen Elohopea ylivilkkautensa vuoksi, hihii) klinikalle suuntasin kotiin ja noin kolmen tunnin kuluttua tuli soitto, että mustan lapsosen voisi tulla noutamaan kotiin. Suunnitelman mukaan hampaisto oltiin röntgenkuvattu, mutta mihinkään jatkotoimenpiteisiin hampaiden harjauksen lisäksi ei ollutkaan tarvetta: mitään jäännösjuuria ei näkynyt. Hammas oli siis irronnut juurineen päivineen täysin siististi pois. Hintaa koko käynnille tuli yhteensä 213,88€ (sis. alv), ja ko. käynnin aikana Mulan sai yhtä nukutusainetta ja kahta eri rauhoitusainetta.

Jotkut ehkä muistavatkin, että alunperin varasin ajan Mikaelillekin Animagilta, mutta kauhistelemani hinta-arvio sai etsimään muita vaihtoehtoja. Äitini tiesi vinkata Herttoniemessä sijaitsevasta Sopulitien eläinlääkäriasemasta, ja samat toimenpiteet (hammaskiven poisto ja röntgen) maksoivat siellä yli sata euroa vähemmän. Suuntasimme sinne itse asiassa tänä aamuna, joten, krhm, tapahtumat ovat erittäin tuoreessa muistissa. :D

Klinikan pientä L-kirjaimen muotoista odotusaulaa oltiin laajennettu sisäterassin muodossa, joten pääsin vähän syrjempään huutavan Mikaelin kanssa odottamaan aikaamme. Klinikkamanageri Kristiina Rautio (se rotukissatuomari) tuli katsomaan, kuka kopassa oikein karjuu ja jopa muisti Mikaelin pentuajalta, jolloin kasvattaja oli tuonut koko S-pentueen paikalle värinselvitysasioissa. Rautio kehui Mikaelia oikein komeaksi ja tiedusteli, ollaanko käyty näyttelyissä. Tämä on absurdin huvittavaa vain niille, jotka tuntevat Mikaelin, ja niinpä hymähtelin yksiselitteisesti, että kissa myytiin minulle lemmikkitasoisena. Uskokaa tai älkää, mutta Rautio kummasteli tätä ja oli täysin eri mieltä. Selitin kyllä vielä, että Mikael on hyvin arka ja yksi varvaskin puuttuu, joten emme muutenkaan kävisi näyttelyissä. Tämä suuri uutinen Mikaelin "arvosta" oli joka tapauksessa pakko jakaa miehen kanssa ja vastaukseksi sain seuraavan tekstarin:

"Mitä helvettiä? Ollaan aina luultu, ettei Mikaelista olis mihinkään, mutta se onkin koko ajan ollut salaa rotuvalio ;(. Ei sitä kyllä luonteen puolesta veisi kirveelläkään näyttelyyn, vaikka olisikin kaikki varpaat tallella. Onko kissoille vammaisurheilua? :D Nimittäin kategoriassa Kaunein kolmijalkainen kissa voisi Mikael olla aika kovilla."

Pian tämän jälkeen meidät kutsuttiin toimenpidehuoneeseen, missä keskustelin hammaslääkärin kanssa Mikaelin taustoista ja päädyimme siihen ratkaisuun, että hampaat on fiksua röntgenkuvata vain, jos suussa näkyy jotain epäilyttävää. Mikael ei taaskaan tuntenut piikkiä persuksessa, koska yhyy henkinen tuska ja poika ampaisi saman tien syliini vikisemään. Siinä sitten heijailin ja paijasin Mikaelia, kunnes sen silmät alkoivat harottaa ja lopulta koko kissa oli täysin tutulutu.

Tunnin odotusaika tuntui naurettavan lyhyeltä ja heräämisestään poika ilmoitti määkymällä ihan itse henkilökunnan sijaan. Koska kaikki oli kunnossa hammaskiveä ja pientä ienten ärsytystä lukuun ottamatta, röntgenkuvaa ei otettu ja hintaa käynnille tuli 110,00€ (sis. alv). Asemalla Mikael sai neljää eri lääkettä nesteytyksen lisäksi. Kotimatka sujui ihan tajuttoman nätisti, Mikael valitti vain pari kertaa, kun jouduin ottamaan käden pois kantokopasta ja olin kuin puulla päähän lyöty tämän takia. Olen tottunut siihen infernaalisesti karjuvaan apinaan, joka möyryää ylösalaisin kopassa mitä typerimpiin asentoihin ja tämä on syynä sille, miksi olen valinnut aina lähimmän eläinlääkäriaseman hinnasta juuri välittämättä. Kotona otin Mikaelin syliin samalla, kun katsoin paria vapaaottelumatsia ja totta kai oli pakko ottaa herra Rotuvaliosta muutamia edustavia lääkepöllykuvia. Mainittakoon, että Mikael rakastaa korvien möyhennystä eikä normaalistikaan välitä niiden ihmisen aiheuttamasta muodonmuutoksesta.

Mikä look on paras känni-Miikhille?

Onko kukaan perehtynyt tarkemmin eläinlääkärimaksuihin ja siihen, millä tavoin ne määräytyvät? Vai meneekö se puhtaasti sillä logiikalla, että arvostetulla ja hyvällä sijainnilla olevalla klinikalla on varaa pyytää enemmän asiakkailtaan? Entä onko laitteiden käyttö aina manuaalista työtä kalliimpaa? On jotenkin hullunkurista, että alle kolmekiloisen kissan röntgenkuva yleisanestesiassa ja kolme lääkettä maksoivat yli satasen enemmän kuin melkein neljäkiloisen kissan nukutus, hampaiden puhdistus ultraäänilaitteella, ienrajojen putsaus, hampaiden kiillotus, nestytys ja neljän lääkkeen antaminen. Animagilla hammaskiven poiston ja röntgenkuvan hinnaksi arvioitiin vähintään 350€ ja Sopulitiellä sanottiin, että riippuen vähän mitä kaikkea kissan suusta löytyy hinnaksi tulee noin 220€. Nyt röntgenkuvaa ei otettu, joten pääsin 110€ euroa halvemmalla ja tästäkin minulla on vielä mahdollisuus lähettää korvauspyyntö LähiTapiolaan.

Kannattaa siis ehdottomasti tehdä vähän tutkimustyötä eläinlääkäriklinikoiden suhteen, mikäli lompakko sitä vaatii. Yksi hyvä keino on etsiä googlesta oman lähialueen klinikat (tai miksei vähän kauempaakin, jos on auto tai kissan kanssa matkustaminen julkisilla on mahdollista), ottaa puhelin reippaasti käteen ja tiedustella hintoja omiin tarpeisiinsa. Myös kokemusten lukeminen keskustelupalstoilta kriittisellä silmällä toiminee. Animagissa ei ole mitään vikaa, mutta Sopulitien kotoisa ilmapiiri, ystävällinen henkilökunta ja järkevä hinnoittelu (pidetään mielessä, että nyt ollaan Helsingissä) taisivat voittaa minut puolelleni mitä pikkutoimenpiteisiin tulee.

Kun lemmikkien omistaminen ei olekaan kivaa.

Tiedättekö sen kuvottavan tunteen, kun päähän pälkähtää ajatus jotain on nyt pielessä? Se on pelkkä ohimenevä aavistus, mutta silti vatsaan ilmestyy kivikova solmu ja syke kohoaa, vaikka suurta huolenaihetta ei vielä näennäisesti olisikaan. Yleensä saan tämän tunteen siitä, kun kissa tekee jotain hyvin epätyypillistä - näin kävi eilen aamulla. Heräsin viideltä ruokkimaan Mikaelin ja Mulanin, ja vain toinen toteutti vakiintunutta tapaa kiljua ruokaa. Mikael syöksyi ahmimaan nappuloita, mutta Mulan hädin tuskin edes nuuhkaisi kuppiaan ja palasi olohuoneeseen lattialle nököttämään. Kukkienkin puhkeaminen lauluun olisi ollut järkevämpi näky, sillä Mulan ei kieltäydy ruoasta. Sitä ei vain tapahdu. Otin Mulanin lempilelun esiin ja yritin leikittää sitä, kuten joka aamu, mutta tuloksena oli vain jähmeää liikkumista räjähtävän syöksymisen sijaan. Jep, jotain oli tosiaankin pielessä.

En vielä halunnut ajatella muuta kuin ensimmäistä nirsoilukohtausta ja niinpä annettuani ruiskulla vähän vettä lähdin puoliväkisin töihin. Lähetin oikeastaan saman tien kotona etätöitä tekevälle avopuolisolle viestin ja pyysin kello 9 maissa tarjoamaan Mulanin suosikkimärkäruokaa. Vähän yhdeksän jälkeen tuli viesti, jossa luki lannistuttavan selkeästi, että ruoka ei kelvannut ja kissa vaikutti tokkuraiselta, aivan kuin joku olisi huumannut sen. Soitin saman tien eläinlääkärille ja kysyin, pitäisikö minun mennä kotiin ruiskuruokkimaan Mulania vai tuonko sen heti näytille. Vastaus oli että ehdottomasti pitää tuoda tarkastettavaksi, noin nuorella kissalla ei pitäisi olla mitään syytä mennä apaattiseksi ja ruokahaluttomaksi noin vain. Eipä mitään, sopersin töissä jotain kipeästä niskasta ja lähdin hemmetin vilkkaasti kotia kohti rukoillen julkisen liikenteen sujuvuutta rankasta lumituiskusta huolimatta.

Minulle kissat ovat täysivaltaisia perheenjäseniä. Ajatuskin niiden kärsimyksestä tai menettämisestä saa onnettoman nyyhkytyksen aikaiseksi ja tällöin looginen ajattelukykyni sumentuu. Niinpä kotimatkalla kauhukuvien maalailemisen sijaan hengitin mahdollisimman syvään ja suhtauduin asiaan hyvin rationaalisesti. Turha huolehtia, kun ei tiedä vielä mitään varmuudella. Ja kappas kummaa, kotona Mulan jopa jaksoi hypätä alas kiipeilypuusta. Ei se vieläkään syönyt, joten pakkasin kissan koppaan ja lähdimme Animagiin tutkimuksia varten.

Mitään selkeää syytä ruokahaluttomuudelle ei löytynyt. Ainoa poikkeavuus oli epätavallisen korkea syke ja lievä kuivuminen. Mulanille yritettiin tarjota jonkinlaista toipilasruokaa, joka yleensä on kuulemma kissojen mielestä herkkua, mutta sitä ei kiinnostanut pätkän vertaa. Eläinlääkäri koki nesteyttämisen tarpeelliseksi ja tämä onnistui - noin 15 sekunnin ajan. Sen jälkeen Mulan alkoi rääkyä, oli kuin saippuaa käsissäni, raapi minkä pystyi ja hyppäsi ilmaan voltteja tehden. Neula totta kai irtosi koko tohinassa ja kissa syöksyi kyyhöttämään nurkkaan työtason alle. Ihan nätisti se tuli sieltä takaisin syliini, mutta eläinlääkäri epäröi tämän vuoksi verikokeiden ottamisen kanssa. Kissa kuitenkin vaikutti kaikin puolin suht hyväkuntoiselta ja hintaa olisi käynnille tullut huomattavasti enemmän. Sain kotihoito-ohjeet ja ilman minkäänlaista aavistusta, mistä syömättömyys saattaisi johtua, jätimme inhottavan neulahuoneen taaksemme.

Tarinalla on tällä kertaa onneksi hupaisa loppu. 71 euroa köyhempänä palasin takaisin kotiin, henkisesti valmistautuen jälleen yhteen ruiskuruokintaepisodiin (*mulkaisee Mikaelia*). Päästin Mulanin takaisin enonsa seuraan, mutta hirveän haistelusession sijaan Mulan tekikin täyskäännöksen, syöksyi keittiöön ja hetken kuluttua kuulin metallin kolinaa. Kurkistin epäluuloisena seinän takaa ja siellähän se pieni pirulainen oli vetämässä naamaan kaikkea sitä ruokaa, mikä aamulla ei ollut kelvannut. Taisin sillä hetkellä kirota ääneen jotain, en ole ihan varma. :D Ilmeisesti se hetkellinen nesteytys eläinlääkärissä piristi Mulania tarpeeksi tai sitten nirsoilulle tuli nopea lopetus, kun palkkana oli kuumemittari pepussa. Okei, vitsit sikseen. On päivänselvää, että ei Mulan ihan kunnossa ollut, kerta oli niin flegmaattinen. Etiologia jäi nyt täysin epäselväksi, mutta pääasia että kissa toipui, vähän yllättävänkin nopeasti.

En koskaan kuvitellut, että ruokakupilla sikailevan kissan katsominen voisi ollut näin huojentavaa. :') Plussana vielä kuva, jonka tapahtumista en ole yhtään perillä.

Puunausta ja piikkejä.

Meidän taloudessa, johtuen kissojen syntymäajasta, rokotukset sijoittuvat alkukevääseen. En ole varmaan sitä koskaan erikseen täällä blogissa maininnut, mutta Mikael ei voi sietää eläinlääkärille menoa. Ihan sama, missä merkeissä visiitti tapahtuu. Julkisilla matkustaminen, vieraiden ihmisten käsittelemäksi joutuminen sekä oudoille äänille ja hajuille altistuminen ovat ehkä kaikkein pahin kombo tuolle stressiapinalle - ja silti palvelija pakottaa siihen jälleen kerran. Viime vuonna piti ihan nolona pahoitella, kun olin tekemässä lähtöä Animagista, sillä tutkimuspöytä oli täysin valkoisen karvan peitossa.

Tuosta viisastuneena ajattelin hiukan eliminoida tippuvan karvan määrää furminoimalla Mikaelin edeltävänä päivänä. (Koska let's face it: tuo kissa ei koskaan lakkaa ahdistumasta kodin ulkopuolella.) Furminoinnin jälkeen turkki oli tajuttoman sähköinen ja näytti muutenkin hirveän epäsiistiltä. Olen vähän OCD eläinlääkärikäyntien suhteen, enkä tykkää viedä kissaa rupsahtaneen näköisenä paikalle. Niinpä olin jo säätämässä veden lämpötilaa optimaaliseksi pahaa-aavistamatonta uhria varten, kun hihittelin mielessäni, että tyyppi on 2 vuotta ja 3 kuukautta vanha ja edelleen kylpyneitsyt. Ei enää kauaa.

Ensimmäiset pari minuuttia menivät puhtaasti pöllämystyneen häkeltyneessä mielentilassa. Kissan osalta siis. Mikael ei äännellyt mitenkään, kääntyi vain katsomaan että mikäs helvetti hänen karvojaan liimaa kroppaan kiinni. Suihkuttelu meni mukavasti, mutta sitten kun shampoo astui kuvioihin niin poika taisi tajuta, että kylvyn ei oikeasti kuulu olla kissan mielestä siedettävää. :D Parit vastalauseet kajahtivat ilmoille, ei mitään varsinaista rääkymistä, mutta sitäkin ponnekkaammin Mikael yritti jatkuvatsi etsiä pakoreittiä haahuilemalla ympäri ammetta. Olen oikeasti niin kiitollinen siitä, että molemmat kissat enemmän tai vähemmän alistuvat kaikille hoitotoimenpiteille ilman kamalaa tappelua. En tarvinnut siis Mikaelinkaan kanssa apukäsiä, joten loppuhuuhteluiden sekä ylimääräisten vesien rutistelun jälkeen käärin märältä piisamirotalta näyttävän kissan pyyhkeeseen ja aloitin kuivausprosessin, jonka Mikael sai itse viimeistellä.

Surullisen näköinen mutanttitassu.

Kyseessä oli siis ensimmäinen kylpyreissu koskaan ja ero turkin laadussa sen kuivuttua oli ihan mieletön. Mikaelin turkki ei rasvoitu oikeastaan yhtään, eikä se missään vaiheessa näyttänyt varsinaisesti likaiselta, oli vain kulahtaneemman näköinen verrattuna Mulanin säihkyvään karvapeitteeseeen. Poikaystäväkin ihaili silkkisen pehmeää turkkia, joka kaiken lisäksi tuoksui ihanalta. Ei se vieläkään kiiltänyt kunnolla, mutta toisaalta sitä voi olla vaikeampaa havaita monivärisestä karvapeitteestä.

Itse eläinlääkärikeikka sujui häkellyttävän hyvin. Tällä kertaa jälkeen ei jäänyt pientä karvamerta, mutta yhä edelleen Mikael valitti ja haki jatkuvasti turvaa sylistäni. Piikkiin se ei reagoinut mitenkään, vaikka eläinlääkäri kehottikin pitämään tiukasti kiinni kun yleensä se vähän pistää. Henkinen tuska taisi voittaa fyysisen tällä kertaa. :') Pyysin eläinlääkäriä katsomaan oikean puolen takahampaita, joihin on päässyt vaivihkaa keräytymään hammaskiveä. Omaan silmään ne näyttivät aika inhalta, mutta eläinlääkärin mielestä ei ollut ollenkaan huolestuttava tilanne. Itämaisille on kuulemma ominaista kehittää hampaisiin kaikkea moskaa, ja muistankin lukeneeni/kuulleeni tästä aikaisemminkin. Typerä rotuominaisuus, mutta minkäs tuolle voi. :/ Pojalle on varattu aika huhtikuun puolelle hammaskiven poistoa varten ja kyselin vähän hinta-arviota. Eläinlääkäri arvioi, että hampaisto myös kuvataan joten hinnaksi tulee todennäköisesti about 350€. Yritin olla nielaisematta väärään kurkkuun, mutta kyllä tuo hinta vähän karmi vakuutuslaskujen runtelemaa tiliäni. Kaiken lisäksi Mikael pitää varmaan kiikuttaa jossain vaiheessa klinikalle uudestaan, sillä naulakko-onnettomuudessa vammautuneeseen jalkaan on tullut omituinen patti, jossa tuntuu olevan kiinteää ja liikkuvaa komponenttia. Eläinlääkärin mielestä olisi hyvä tarkistuttaa se, joten näillä mennään.

Ei mitään hätää.

Tullessani kotiin elokuvista huomasin Mikaelin keikkuvan eteisen naulakossa, mutta kesti hetken, ennen kuin aivoni suostuivat hyväksymään, mitä oikeasti näin.

Kissa riippui takkinaulakosta irtonaisen, vain jänteen varassa roikkuvasta varpaasta. Oikea etutassu oli verestä vaaleanpunertava, vasen takajalka omituisen mallinen ja voimakkaasti turvoksissa. Pieniä haavereita siellä sun täällä. Mikael maukui selvästi uupuneena eikä jaksanut kannatella itseään mitenkään, joten kirjaimellisesti tuo yksi varvas piti sen vähän päälle puolentoista metrin korkeudessa. Kaikki tavarat putosivat käsistäni ja ihan järjettömässä adrenaliinipöllyssä kannattelin sen takamusta toisella kämmenellä, kun samaan aikaan vapaan käden sormilla tein monta minuuttia töitä irrottaakseni pirun tiukassa olevan varpaan repaleen. Saatuani kissan lopulta alas matolle paniikki iski kuin syövyttävä happo sisuskaluihin, taisin jatkuvasti sopertaa murtuneella äänellä kaikki hyvin, ei hätää, älä kiltti liiku. Kädet hillittömästi täristen sain juuri ja juuri soitettua äidilleni, aivot olivat ihan jumissa enkä osannut tehdä muuta kuin itkeä. Rauhottelevien sanojen ja tomerien ohjeiden jälkeen olin pian taksissa matkalla kohti Viikin pieneläinklinikan päivystystä, mukanani kammottavan hiljainen Mikael kopassa.

Perillä tietojen antaminen vastaanottotiskillä sujui nyyhkytysten lomasta ihan hyvin, vaikka oman nimeni muistaminen ei ole koskaan ollutkaan vaikeampaa. En ollut ainoa asiakas, joten hoitoon pääsyä sai odottaa muutaman minuutin. Mikaelille suoritettiin pikainen yleiskunnon tarkistus ja sitten se kiikutettiin röntgeniin, jossa selvitettäisiin mahdollisten murtumien olemassaolo.

Odotus oli ennen kaikkea ankeaa. Istuin lamaantuneena tuolilla posket ja rintakehä litimärkänä jatkuvasta kyynelvirrasta, enkä osannut tehdä muuta kuin tuijottaa silmät lasittuneena eteeni. Välillä ajatukset harhailivat siihen tilanteeseen, mihin yksikään lemmikin omistaja ei koskaan haluaisi joutua, ja se vain kiihdytti kyynelkanavan toimintaa entisestään. Lopulta nukahdin unettomaan uneen.

Kello näytti tasan viittä aamulla, kun hoitaja tuli herättämään ja kertoi, mitä oli selvinnyt. Etutassun varvas oli tosiaan vain ohuella jänteellä kiinni ja samaisessa raajassa vaikutti olevan jonkinsorttinen hermovaurio, kerta Mikael ei liikuttanut tassua laisinkaan. Oman työni puolesta tiesin jo etukäteen, että paranemisennuste on 50/50 - joko se tapahtuu tai sitten ei. Ihme ja kumma takajalassa ei epäilyistäni huolimatta ollut murtumaa, vaan enemmänkin ligamentti/nivelsidevaurio sekä sisimmän varpaan luksaatio. Kaikki nämä vammat vaatisivat kirurgista hoitoa ja tuolla lauantain ja sunnuntain välisellä yökeikalla tyydyttiin vain varpaan amputaatioon sekä vahingoittuneen takajalan lastoittamiseen. Mikael lääkittiin reilusti ja pääsimme lähtemään 6.30 kotia kohti runsaiden hoito-ohjeiden kera.

Itkun tihrustamista riitti vielä kotonakin, mutta tällä kertaa onneksi lähinnä helpotuksesta. Kaikki on nyt ihan hyvin: kissa on hengissä ja kivuttoman oloinen. Ruokahalukin on täysin ennallaan, lääkityksestä huolimatta. Hiukan on herralla totuttelemista siihen, että etenemään pääsee vain kyljellään raahautuen tai - anteeksi nyt - melko huvittavan näköisesti klenkaten horjahduksia unohtumatta. Hiekkalaatikolla käynti ilman apua ei tule kuulonkaan, kakkaa ei valitettavasti tule, mutta pissa onnistuu, joskin vain maaten ja siitä lapsonen täytyykin nostaa pois, ettei sotke itseään.

Suunnitelma tulevalle yölle on muutaman tunnin unet pätkittäin ja pikainen tarkistus, että kaikki on varmasti hyvin. Helvetin raskas kokemus tämä on kaiken kaikkiaan ollut, mutta näin sitä aletaan toipua, niin Mikis kuin palvelijakin.