torstai 5. marraskuuta 2015
Elämäni Mikaelina #3: Hikisukat
sunnuntai 2. elokuuta 2015
Elämäni Mikaelina #2: Juuressipsit
Mikäli ihminen mielii näitä rouskuttaa, on yllä olevan kuvan näkyyn pakko varautua. Vieressä nimittäin huojuu takajaloilla tasapainotteleva kissa, joka tassuillaan koittaa yltää mihin tahansa saadakseen haluamansa. Kuten merilevälastujenkin kanssa, suusta ei purkaudu rääkymistä, vaan hentoa ja lähes anelevaa valittamista. Tällä kertaa sain jopa suht edustavaa videokuvaa tapahtumasta, joten annetaan videon puhua puolestaan. (Muistakaa katsoa HD-laatuisena.)
En tiedä kumpi on hauskempaa, Mikaelin haparoivat tassut vai hullunkurisen ihmismäinen rouskutusääni, kun sipsi on saatu suuhun. Ja todettakoon tämä itsestäänselvyys vielä varmuuden vuoksi: silloin harvoin kun näitä meille hankitaan, saa Mikael korkeintaan vain pari pientä palaa. :)
keskiviikko 29. huhtikuuta 2015
Kuka leikkii ruoalla?
"Oletko koskaan seurannut ihan läheltä pidempään, kun Mulan syö? On muuten aika typerän näköistä ja kuuloista. Pää liikkuu kuin spastisella oravalla, muu kroppa nytkii edestakaisin kupin molemmilla puolilla kuin kuin sillä olisi ADHD, nappuloita lentää lattialle, joita se heti jahtaa ja yrittää huitoa tassuillaan. Samaan aikaan kuuluu koko ajan kovaa narskuntaa, koomisia slurp-ääniä ja välillä naukaisuja. Ihan kuin ämmä ei olis saanu vuoteen ruokaa, mutta silti pitää tehdä syömisestä itselleen leikkiä."
Sain yllä olevan (kaikella rakkaudella kirjoitetun) ruokaraportin yksi päivä, kun töissä venähti vähän pidempään ja pyysin miestä antamaan kissoille sapuskaa. Oli vaikea pidätellä naurua, sillä tiesin oikein hyvin, millaista sikailua pikkuneidin ruokailuhetket nykyään ovat. :D Valitettavasti huvittavat äänet eivät kuulu videolla kovin hyvin, sillä kamerani päästää rasittavaa, taukoamatonta raksutusta ja tätä varten piti laittaa jokin taustamusiikki. Hauskan näköistähän tuo joka tapauksessa on. Luulen, että taipumus kaapia nappuloita jäi siitä, kun joku aika sitten heittelin niitä yksitellen ahmimisen estämiseksi. Typerä palvelija lopetti moisen paapomisen, joten nyt se pitää hoitaa itse.
torstai 9. huhtikuuta 2015
Elämäni Mikaelina #1: Merilevä
Vanhempi itämaiseni aiheuttaa meille usein naurukohtauksia, jotka saavat haukkomaan henkeä ja tuovat lähes vedet silmiin - ihan vain olemalla Mikael. Kaikilla kissoilla on toki omat oikkunsa, mutta välillä tuntuu, että Miikh on oikeasti hieman hullu. Ja tämä on vain hyvä asia! On vaikeaa huolehtia laskujen maksamisesta tai ulkonäköpaineista, kun lemmikki tekee yhtäkkiä jotain aivan odottamatonta, ehkä jopa ihmismäisellä tavallakin. Tämä toistui taas yksi päivä, minkä myötä tajusin jotain: kuinka suuri sääli se on, ettei nämä huvittavat pienet asiat ole koko muun maailman tiedossa. Tästä ajatuksesta syntyi Elämäni Mikaelina -sarja, joka koostuu lyhyistä kertomuksista kuvien ja videoiden kera. Niiden ainoa tarkoitus on tarjota meille kaksijalkaisille jonkinlainen tulkinta yhdestä suurimmista mysteereistä: millaista on olla Mikael?
Matkamme alkaa merilevästä.
Kuivatut merilevälastut kuuluvat kissan luonnolliseen ruokavalioon, ainakin silloin, kun palvelija niitä itselleen ostaa. Merilevän ja Mikaelin rakkaustarina alkoi niin kuin monet muutkin ruokahitit: "Et sä kuitenkaan tykkää." No kyllä tykkäsi. :D Säilytän lastuja tuunatussa hillopurkissa ja kuullessaan tuon kumean lasikannen kolahduksen Mikael syöksyy keittiöön, nousee takajaloilleen ja hellästi taputtaa etutassullaan reittäni. Suusta ei pääse kiivasta ruokarääkymistä, vaan pikkulapsen vaikerrusta muistuttavaa piipitystä. Vielä kertaakaan en ole pystynyt kovettamaan sydäntäni ja olemaan antamatta pientä palaa. (Paitsi alla olevia kuvia ottaessa, sillä kyseiset lastut on maustettu chilillä.)
Hämärän peittoon jää, mitä tämä obsessio kertoo Mikaelin sielunelämästä. (Että hän on aasialainen?) Epäilen vahvasti, että suolaisuus on avainasemassa, sillä merilevän lisäksi on vain toinen herkku, jota Miikh kerjää... ja se onkin seuraavan osan aiheena.
keskiviikko 9. lokakuuta 2013
tiistai 30. huhtikuuta 2013
maanantai 25. maaliskuuta 2013
Puuroa!
Sama konsertti joka aamu.
Kissat ovat hotkineet omat raksunsa, kun palvelija alkaa vatsa kurnien tehdä itselleen syötävää ja sitten alkaa kamala huuto, kun ei saa maistaa tai edes tassulla kokeilla, miltä tuollainen ruskea mönjä tuntuu. Ratkaisu tähän ongelmaan?
Seisaallaan syöminen.
maanantai 18. maaliskuuta 2013
Koulutus alkakoon.
1. Kaikenlainen alkukankeus on aina hämäystä. Aina. "Ujo ja pelokas" kissa kietoo ihmisen häntänsä ympärille käden käänteessä.
2. Puolen tunnin raju leikitys kuluttaa noin 0,001% prosenttia kissanpennun energiavarastosta.
3. Lähteissä painotettuun itämaisten äänekkyyteen ei vain voi varauta, vaikka kuvittelee tehneensä niin. Näillä kahdella on tarve joka toinen sekunti varmistaa, onhan kaveri vielä olemassa.
4. Mikäli apinointiin ei reagoida, voi vähän näykkiä sormesta.
5. Hiekkalaatikosta haettuja kakkakikkareita on just siistiä liu'uttaa pitkin asunnon lattioita.
6. Ihmisen viereen on kiva mönkiä nukkumaan, mutta vain jos se kannattelee peittoa niin, että sen käsi on mahdollisimman epämukavassa asennossa.
7. Lainadan urinasta päätellen käytävässä liikkuvat naapurini ovat hirviöitä.
8. Gekkoterrassa hyppivä asukki on äärimmäisen provosoiva ja sen takia tassulla pitää vähän hakata laseja, jotta se elukka pysyisi aloillaan (valitettavasti tämä johtaa vain loputtomaan syöksykierteeseen).
Ekstraksi vielä muutama aamuinen oppitunti.
9. Nälkäisen kissanpennun pitäminen sylissä on yhtä helppoa kuin ruuhkaisella motarilla ajaminen silmät kiinni.
10. Kaverin ruoka on aina parempaa.
Olen nyt sitten virallisesti kissanomistaja; onnellinen, mutta ah niin väsynyt. Hyvää yötä. Tai jotain.








