Ettei postaus kuitenkaan tyssäisi tähän, antakoon tämä nyt hyvän tekosyyn laittaa eri kuvaussessioista jääneitä ylimääräisiä kuvia, joita ei muuten olisi tullut julkaistua laisinkaan.
Hyvää kansainvälistä kissapäivää! Mikäli aiotte kuvata kissojanne, tapahtukoon se paremmalla menestyksellä kuin täällä...
Mikäli ihminen mielii näitä rouskuttaa, on yllä olevan kuvan näkyyn pakko varautua. Vieressä nimittäin huojuu takajaloilla tasapainotteleva kissa, joka tassuillaan koittaa yltää mihin tahansa saadakseen haluamansa. Kuten merilevälastujenkin kanssa, suusta ei purkaudu rääkymistä, vaan hentoa ja lähes anelevaa valittamista. Tällä kertaa sain jopa suht edustavaa videokuvaa tapahtumasta, joten annetaan videon puhua puolestaan. (Muistakaa katsoa HD-laatuisena.)
En tiedä kumpi on hauskempaa, Mikaelin haparoivat tassut vai hullunkurisen ihmismäinen rouskutusääni, kun sipsi on saatu suuhun. Ja todettakoon tämä itsestäänselvyys vielä varmuuden vuoksi: silloin harvoin kun näitä meille hankitaan, saa Mikael korkeintaan vain pari pientä palaa. :)
Kyllä. Mikaelin. Tuon jänishousujen kuninkaan, kissan, joka pelkää jopa minua jos jalassani on kengät, joita se ei ole koskaan aikaisemmin nähnyt. Niinpä lähdin huolestuneena matkaan lauantaiaamuna, enkä voinut tehdä muuta kuin toivoa parasta. Lopputuloksesta voin sanoa tämän verran: aion tästä lähtien ottaa Mikaelin mahdollisuuden mukaan näyttelyihin kaverikissaksi. Ihan mieletön vaikutus Mulaniin, kun se sai käpertyä häkissä enonsa kylkeen ja rauhoittua lääppimiskierrosten välissä. Ei kärttyisyyttä, ei mitään. Mikael alkuun toki pälyili huolestuneena ympärilleen ja jätti eläinlääkärin pöydälle muistoksi pienen karvaläjän, mutta muuten kaikki meni tosi hienosti, tuli jopa itse haistelemaan vieraiden ihmisten käsiä. Olin niin ylpeä siitä. :') Oli huvittavaa myös kuunnella, miten sitä verrattiin Sepeen, Mikaelin punaiseen veljeen, joka on myös kiertänyt näyttelyitä. Minua kehotettiin ottamaan selvää, voisinko näyttelyttää poikaa amputoidusta varpaasta huolimatta. En usko Mikaelin nauttivan parrasvaloista, mutta onhan se aina kiva kuulla noin myönteisiä mielipiteitä omasta kissasta.
Ensimmäisestä päivästä ei ole hirveästi sanottavaa. Se tuntui pitkältä ja raskaalta, mutta enpähän enää ollut yhtä pihalla kuin aikaisemmin. Osasin jo aika itsenäisesti huolehtia, koska Mulan täytyy kiikuttaa tuomarille, joka lauantaina oli Martti Peltonen. Hän syynäsi kissan erityisen tarkkaan ja jäi pohtimaan paikoittaista ruskeaa karvoitusta, kävi jopa hakemassa toisen mielipiteen asiasta. Siinä odotellessa sain kuulla kasvattajalta, että mustat kissat hyvinkin usein muuttuvat rusehtaviksi kesäisin (täysin uutta tietoa minulle). Jos ymmärsin oikein, tuomari oli miettinyt pitäisikö värikoodia muuttaa, mutta tähän ei ryhdytty ja niinpä Mulan pääsi sertin kera takaisin enonsa kylkeen loppuiltapäiväksi.
Sunnuntain olin alunperin varannut kuvauspäiväksi, mutta yllättävä paneeliin pääsy, sen alkamisen ja Tessan kuvauslistan seuraaminen piti minut vainoharhaisen kiireisenä. Tällä kertaa Mulanin tosiaan arvosteli Vera Vasilieva, jolla oli lähinnä vain hyvää sanottavaa Kikkareesta: silkkinen ja lyhyt musta turkki, suuret ja hyvin asettuneet korvat, upean väriset silmät (joskin hiukan liian avoimet), vahva leuka, nätti naama (kuono aavistuksen liian lyhyt hänen makuunsa), pitkät raajat ja kokonaisuudeltaan elegantti nuori neiti. Vieressä ollut tuomarioppilas kommentoi Mulanin olevan hiukan laiha, mutta Vera vain hyssytti vieressä ja sanoi, että ruumiinrakenne on ihanteellinen nuorelle naaraalle. :D Viime kerralla noottia nimittäin tuli Mulanin hoikkuudesta ja pentumaisesta ruumiinrakenteesta, joten lihotuskuuri selvästikin teki tehtävänsä. Värin parhaasta ei kilpailtu tällä kertaa ollenkaan kolmannen mustan itiksen ollessa kastraatti, mutta tuomarin parhaaksi Mulan kyllä valittiin.
En tiedä miksi, mutta jännitän paneeleita aina ihan käsittämättömän paljon (sydän hakkaa lujaa ja jalat tuntuvat veteliltä), eikä kilpailu kategorian parhaasta näyttelyn loppuvaiheilla ollut poikkeus. Heijasin Mulania sylissäni ja supisin sille, että se on mielestäni paras kissa vaikka ei voittaisikaan tai jotain muuta yhtä kornia. Assarin tullessa noutamaan Kikkareen hakeuduin vähän parempaan paikkaan ja seurasin sivusta arvostelun etenemistä. Lopputulos ei sinänsä yllättänyt, sillä vastakkain päätyivät Mulan ja eräs toinen naaras, jota vastaan Mulan on aikaisemminkin paneeleissa ollut. Todella kaunis kissa, jonka nimeä on valitettavasti tiedä (edit: kyseessä on Kati Mikkolan Manhunters Check Me Out "Essi"). Tällä kertaa tuomarit suosivat Mulania ja olin niin yllättynyt, etten aluksi tiennyt mitä tehdä. :D Kasvattaja taputti selkään ja kehotti hakemaan pikkuisen. Tuttuun tapaan pääsin siis säheltämään kameroiden edessä, kun ensin tuli kiire päästä hakemaan kissa salin toisesta päästä ja palkinnot olivat unohtua autuaasti, sitten ne kainaloon saatuani piti vielä tasapainotella kärsivällisyyden rajoilla olevan kissan ja tavarakasan kanssa. Kaikki eivät vain voi olla yhtä elegantteja, kuin tämä neiti. ♥
Olitteko te Hämeenlinnan näyttelyssä osallistujina tai katsojina? Miten viikonloppu meni teidän ja/tai kissojen osalta? Itse huomasin sunnuntai menevän paljon nopeammin ja helpommin kuin lauantain, mistähän lie johtuu.
"Oletko koskaan seurannut ihan läheltä pidempään, kun Mulan syö? On muuten aika typerän näköistä ja kuuloista. Pää liikkuu kuin spastisella oravalla, muu kroppa nytkii edestakaisin kupin molemmilla puolilla kuin kuin sillä olisi ADHD, nappuloita lentää lattialle, joita se heti jahtaa ja yrittää huitoa tassuillaan. Samaan aikaan kuuluu koko ajan kovaa narskuntaa, koomisia slurp-ääniä ja välillä naukaisuja. Ihan kuin ämmä ei olis saanu vuoteen ruokaa, mutta silti pitää tehdä syömisestä itselleen leikkiä."
Sain yllä olevan (kaikella rakkaudella kirjoitetun) ruokaraportin yksi päivä, kun töissä venähti vähän pidempään ja pyysin miestä antamaan kissoille sapuskaa. Oli vaikea pidätellä naurua, sillä tiesin oikein hyvin, millaista sikailua pikkuneidin ruokailuhetket nykyään ovat. :D Valitettavasti huvittavat äänet eivät kuulu videolla kovin hyvin, sillä kamerani päästää rasittavaa, taukoamatonta raksutusta ja tätä varten piti laittaa jokin taustamusiikki. Hauskan näköistähän tuo joka tapauksessa on. Luulen, että taipumus kaapia nappuloita jäi siitä, kun joku aika sitten heittelin niitä yksitellen ahmimisen estämiseksi. Typerä palvelija lopetti moisen paapomisen, joten nyt se pitää hoitaa itse.
Aloitetaan Mulanin mysteerihampaasta - tai siis kadonneesta sellaisesta. Minulla ei ole mitään käsitystä, missä tai miten se olisi voinut irrota, mutta yksi päivä satuin vain huomaamaan, että oikeanpuoleisen kulmurin kohta ammotti tyhjyyttään. Ien ei punottanut, eikä alueella ollut mitään tulehdukseen tai aristukseen viittaavaa. Otin yhteyttä kasvattajaan, jonka mielestä olisi hyvä kuvauttaa hampaisto jäännösjuurten ja niistä aiheutuvien ongelmien varalta. Näin päädyin varaamaan ajan lähimmältä klinikaltani, Animagilta, jonka eri toimipisteissä olen asioinut aikaisemminkin ja aina saanut erinomaista ja luotettavaa palvelua.
Jätettyäni Mulanin (joka muuten sai hoitavalta lääkäriltä lempinimen Elohopea ylivilkkautensa vuoksi, hihii) klinikalle suuntasin kotiin ja noin kolmen tunnin kuluttua tuli soitto, että mustan lapsosen voisi tulla noutamaan kotiin. Suunnitelman mukaan hampaisto oltiin röntgenkuvattu, mutta mihinkään jatkotoimenpiteisiin hampaiden harjauksen lisäksi ei ollutkaan tarvetta: mitään jäännösjuuria ei näkynyt. Hammas oli siis irronnut juurineen päivineen täysin siististi pois. Hintaa koko käynnille tuli yhteensä 213,88€ (sis. alv), ja ko. käynnin aikana Mulan sai yhtä nukutusainetta ja kahta eri rauhoitusainetta.
Jotkut ehkä muistavatkin, että alunperin varasin ajan Mikaelillekin Animagilta, mutta kauhistelemani hinta-arvio sai etsimään muita vaihtoehtoja. Äitini tiesi vinkata Herttoniemessä sijaitsevasta Sopulitien eläinlääkäriasemasta, ja samat toimenpiteet (hammaskiven poisto ja röntgen) maksoivat siellä yli sata euroa vähemmän. Suuntasimme sinne itse asiassa tänä aamuna, joten, krhm, tapahtumat ovat erittäin tuoreessa muistissa. :D
Klinikan pientä L-kirjaimen muotoista odotusaulaa oltiin laajennettu sisäterassin muodossa, joten pääsin vähän syrjempään huutavan Mikaelin kanssa odottamaan aikaamme. Klinikkamanageri Kristiina Rautio (se rotukissatuomari) tuli katsomaan, kuka kopassa oikein karjuu ja jopa muisti Mikaelin pentuajalta, jolloin kasvattaja oli tuonut koko S-pentueen paikalle värinselvitysasioissa. Rautio kehui Mikaelia oikein komeaksi ja tiedusteli, ollaanko käyty näyttelyissä. Tämä on absurdin huvittavaa vain niille, jotka tuntevat Mikaelin, ja niinpä hymähtelin yksiselitteisesti, että kissa myytiin minulle lemmikkitasoisena. Uskokaa tai älkää, mutta Rautio kummasteli tätä ja oli täysin eri mieltä. Selitin kyllä vielä, että Mikael on hyvin arka ja yksi varvaskin puuttuu, joten emme muutenkaan kävisi näyttelyissä. Tämä suuri uutinen Mikaelin "arvosta" oli joka tapauksessa pakko jakaa miehen kanssa ja vastaukseksi sain seuraavan tekstarin:
"Mitä helvettiä? Ollaan aina luultu, ettei Mikaelista olis mihinkään, mutta se onkin koko ajan ollut salaa rotuvalio ;(. Ei sitä kyllä luonteen puolesta veisi kirveelläkään näyttelyyn, vaikka olisikin kaikki varpaat tallella. Onko kissoille vammaisurheilua? :D Nimittäin kategoriassa Kaunein kolmijalkainen kissa voisi Mikael olla aika kovilla."
Pian tämän jälkeen meidät kutsuttiin toimenpidehuoneeseen, missä keskustelin hammaslääkärin kanssa Mikaelin taustoista ja päädyimme siihen ratkaisuun, että hampaat on fiksua röntgenkuvata vain, jos suussa näkyy jotain epäilyttävää. Mikael ei taaskaan tuntenut piikkiä persuksessa, koska yhyy henkinen tuska ja poika ampaisi saman tien syliini vikisemään. Siinä sitten heijailin ja paijasin Mikaelia, kunnes sen silmät alkoivat harottaa ja lopulta koko kissa oli täysin tutulutu.
Tunnin odotusaika tuntui naurettavan lyhyeltä ja heräämisestään poika ilmoitti määkymällä ihan itse henkilökunnan sijaan. Koska kaikki oli kunnossa hammaskiveä ja pientä ienten ärsytystä lukuun ottamatta, röntgenkuvaa ei otettu ja hintaa käynnille tuli 110,00€ (sis. alv). Asemalla Mikael sai neljää eri lääkettä nesteytyksen lisäksi. Kotimatka sujui ihan tajuttoman nätisti, Mikael valitti vain pari kertaa, kun jouduin ottamaan käden pois kantokopasta ja olin kuin puulla päähän lyöty tämän takia. Olen tottunut siihen infernaalisesti karjuvaan apinaan, joka möyryää ylösalaisin kopassa mitä typerimpiin asentoihin ja tämä on syynä sille, miksi olen valinnut aina lähimmän eläinlääkäriaseman hinnasta juuri välittämättä. Kotona otin Mikaelin syliin samalla, kun katsoin paria vapaaottelumatsia ja totta kai oli pakko ottaa herra Rotuvaliosta muutamia edustavia lääkepöllykuvia. Mainittakoon, että Mikael rakastaa korvien möyhennystä eikä normaalistikaan välitä niiden ihmisen aiheuttamasta muodonmuutoksesta.
Onko kukaan perehtynyt tarkemmin eläinlääkärimaksuihin ja siihen, millä tavoin ne määräytyvät? Vai meneekö se puhtaasti sillä logiikalla, että arvostetulla ja hyvällä sijainnilla olevalla klinikalla on varaa pyytää enemmän asiakkailtaan? Entä onko laitteiden käyttö aina manuaalista työtä kalliimpaa? On jotenkin hullunkurista, että alle kolmekiloisen kissan röntgenkuva yleisanestesiassa ja kolme lääkettä maksoivat yli satasen enemmän kuin melkein neljäkiloisen kissan nukutus, hampaiden puhdistus ultraäänilaitteella, ienrajojen putsaus, hampaiden kiillotus, nestytys ja neljän lääkkeen antaminen. Animagilla hammaskiven poiston ja röntgenkuvan hinnaksi arvioitiin vähintään 350€ ja Sopulitiellä sanottiin, että riippuen vähän mitä kaikkea kissan suusta löytyy hinnaksi tulee noin 220€. Nyt röntgenkuvaa ei otettu, joten pääsin 110€ euroa halvemmalla ja tästäkin minulla on vielä mahdollisuus lähettää korvauspyyntö LähiTapiolaan.
Kannattaa siis ehdottomasti tehdä vähän tutkimustyötä eläinlääkäriklinikoiden suhteen, mikäli lompakko sitä vaatii. Yksi hyvä keino on etsiä googlesta oman lähialueen klinikat (tai miksei vähän kauempaakin, jos on auto tai kissan kanssa matkustaminen julkisilla on mahdollista), ottaa puhelin reippaasti käteen ja tiedustella hintoja omiin tarpeisiinsa. Myös kokemusten lukeminen keskustelupalstoilta kriittisellä silmällä toiminee. Animagissa ei ole mitään vikaa, mutta Sopulitien kotoisa ilmapiiri, ystävällinen henkilökunta ja järkevä hinnoittelu (pidetään mielessä, että nyt ollaan Helsingissä) taisivat voittaa minut puolelleni mitä pikkutoimenpiteisiin tulee.
Tämänkertaisella videolla on vähemmän arvostelu- ja paneelihetkiä, sillä sain yksinkertaisesti liian paljon ihanaa materiaalia suloisista ja uteliaista kissoista. Oli haastavaa tehdä videosta koherentti ilman, että se on nälkävuoden pituinen. Piti myös vilauttaa vähän ainokaista ostostani, johon rakastuin sillä sekunnilla kun silmät siihen osuivat. Ei se nyt impulssiostos ollut, vaan pikemminkin "en tiedä, mitä teen tällä, mutta keksin varmasti jotain." :D
Voitto ei tällä kertaa tullut kotiin kumpanakaan päivänä, mutta CAGCIB:it kyllä. Mulan oli jostain syystä erittäin hermostunut ja kärttyinen, mikä oli lauantaina arvostelleen tuomarin Henry Hornellin mukaan ainoa syy, miksei voinut ottaa kissaa paneeliin. Kovasti kehui kokonaisuutta, mutta silmien pyöreähköstä muodosta ja turkin (stressi)hilseilystä tuli huomautuksia. Kikkare oli jo eläinlääkärin tarkastuksessa pahantuulinen ja tällä mentaliteetilla kissa meni myös sunnuntaina näyttelyyn. Mielestäni tämä oli suuri sääli, varsinkin kun itse pääsin nyt kunnolla nauttimaan näyttelystä. Yritin rauhoitella Mulania parhaani mukaan, ja tämä onnistui vain kun se sai olla täysin paikoillaan sylissäni. Ihastelemaan tulleet ihmiset olivat oikein jees ja erään silittämään uskaltautuneen pikkutytön hiuksia oli kiva syödä - mutta heti kun piti vaihtaa asentoa tai venyttää näyttelyasentoon niin tuli kovat vastalauseet. Mulanin vatsa oli kyllä löysällä, joten epäilen sen olleen vähän kivulias. Kotona ollaan monta kertaa harjoiteltu venyttelyä ja aikaisemmin ei sen kanssa ole ollut ongelmia.
Petri otti meistä kuvia ja mielestäni parissa otoksessa näkyy hyvin pikkuneidin pahantuulisuus. :D Sanomattakin selvää, että ruusukkeeton kotiinpaluu ei haitannut palvelijaa, mutta toivon kovasti, että Mulan oppisi rentoutumaan niin näyttelyistä tulisi mukavampia kokemuksia sillekin. Mikäli teillä on joitain ehdotuksia niin otan niitä mielelläni vastaan!
Kaikki alla olevat kuvat ovat © Petri Jaakkola.
Näyttelyvideon julkaiseminen viivästyy nyt hieman, sillä löysin todellisia aarteita! Olin siinä käsityksessä, että olin taltioinut Mulanin pentuvaihetta vain muutamalla hassulla kuvalla ja sen jälkeen luovuttanut (koska mustan ADHD-kissan kuvaaminen on turhauttavaa), mutta olihan tuolla koneen kätköissä muutamat videopätkät kotiutumispäivältä. Väsäsin pienen koosteen tänne blogiin, joten viihdyttäköön se teitä lukijoita siihen asti, kunnes pääsen näyttelyotosten editointiin.
Pakko muuten myöntää, että yksi kohta erityisesti saa sydämeni sulamaan ja vikisemään ääneen. Suosittelen siis katsomaan videon iiiiihan loppuun. Vähän myös hävettää Mikaelin puolesta, joka näyttää niin käsittämättömän nuijalta "dööö nainen!" -ilmeensä kanssa. :D
PS. Kiinnostaisiko teitä nähdä kasvattajan ottamia vauvakuvia Mulanista?
Huomisen PetExpon yhteydessä järjestettävän Rurokin näyttelyn patistamana mietin täysin uusiksi, mitä ihan oikeasti tarvitsen mukaan. Toisin sanoen, mitkä ovat minulle ne aivan välttämättömimmät asiat, joita tulen yhden päivän aikana käyttämään. Minulla on takana kaksi yksipäiväistä näyttelyä, joiden pohjalta osaan jo vähän skaalata tarpeitani. Luokittelin tavarani kolmeen kategoriaan, jotka menevät seuraavanlaisesti:
Eväät
Kuudesti viikossa treenavana ihmisenä minulle se kaikkein tärkein asia. Näyttelyt ovat yllättävän uuvuttavia, vaikka mahdollisuus istua lähes koko päivän on olemassa. Riippuu täysin paikasta, minkälaista ruokaa näyttelyssä on mahdollista syödä. Messukeskuksen ruokatarjonnasta löytyy valinnanvaraa, joten turvaudun tällä kertaa vesipullon lisäksi vain proteiini- ja kaurapatukkaan, banaaniin sekä pussitettuihin cashewpähkinöihin ja gojimarjoihin. Nämä ovat huoneenlämmössä säilyviä ja näppäriä välipaloja, jotka tukevat hyvin jaksamista siihen asti, kunnes on aika pitää tauko ja käydä etsimässä vähän isompi ateria.
Mukavuus
Kaikesta muusta voi tinkiä, paitsi retkituolista. Sen ei tarvitse olla mikään erityisen hieno, ihan selkänojatonkin (kuten minulla) on todella mukava siinä vaiheessa, kun jalat tuntuvat keitetyltä spagetilta. (Sitä paitsi Mulan rauhoittuu parhaiten sylissäni, joten senkin vuoksi tuoli on minulle pakollinen.) Kannattaa myös ottaa huomioon, että isoissa tiloissa tehokas ilmastointi voi tulla ikävänä yllätyksenä, varsinkin jos on väsynyt, joten pitkähihainen on hyvä napata mukaan. Mikäli pärjääkin t-paidalla, pitkähihaisen voi hyvin sitoa vaikka vyötärölle. Omaa vuoroa odotellessa on kiva olla jotain tekemistä mukana, etenkin jos näyttelyyn lähtee yksin ja puhekavereita kävelee ohi vain silloin tällöin. Itse kannan aina kirjaa mukanani, joten sen kummemmin asiaa ei tarvitse miettiä, vaikka en todennäköisesti sitä tulekaan tarvitsemaan kuin meno- ja kotimatkalla.
Muut
Kirjaimellisesti kaikki muut, joita en kokenut tarpeelliseksi lajitella tarkempiin alakategorioihin. Yllä mainittujen asioiden lisäksi aion mahduttaa yhteen ainokaiseen reppuuni käsipyyhkeitä, lompakon (käteistä on aina hyvä varata mukaan!), paperia, kynän ja kameran blogia varten. Myös särkylääkkeet pääsevät mukaan, sillä niveleni kipuilevat helposti, jos unohdun istumaan pitkäksi aikaa samaan asentoon.
Kuvittelisin, että listani on hyvin samankaltainen muiden näyttelyharrastajien kanssa. Haasteet toki kuuluvat elämään, mutta välillä on mukavaa tehdä olemassaolostaan mahdollisimman helppoa, minkä vuoksi minua itse asiassa kiinnostaa kovastikin tietää, mitä te pakkaatte näyttelyihin mukaan. Jätinkö mainitsematta ilmiselvän hengenpelastajan vai saitteko tästä itse jotain ideoita? Kertokaahan myös, oletteko tulossa PetExpoon! Itse olen paikalla Mulanin kanssa lauantaina 11.4. aamusta tapahtuman loppuun eli sinne klo 18 asti. Kaikki kissat on sijoitettu halliin numero 4, ja meitä saa tulla moikkaamaan IV-kategorian kissojen joukosta, mikäli meidät vain löytää. :)
Vanhempi itämaiseni aiheuttaa meille usein naurukohtauksia, jotka saavat haukkomaan henkeä ja tuovat lähes vedet silmiin - ihan vain olemalla Mikael. Kaikilla kissoilla on toki omat oikkunsa, mutta välillä tuntuu, että Miikh on oikeasti hieman hullu. Ja tämä on vain hyvä asia! On vaikeaa huolehtia laskujen maksamisesta tai ulkonäköpaineista, kun lemmikki tekee yhtäkkiä jotain aivan odottamatonta, ehkä jopa ihmismäisellä tavallakin. Tämä toistui taas yksi päivä, minkä myötä tajusin jotain: kuinka suuri sääli se on, ettei nämä huvittavat pienet asiat ole koko muun maailman tiedossa. Tästä ajatuksesta syntyi Elämäni Mikaelina -sarja, joka koostuu lyhyistä kertomuksista kuvien ja videoiden kera. Niiden ainoa tarkoitus on tarjota meille kaksijalkaisille jonkinlainen tulkinta yhdestä suurimmista mysteereistä: millaista on olla Mikael?
Matkamme alkaa merilevästä.
Kuivatut merilevälastut kuuluvat kissan luonnolliseen ruokavalioon, ainakin silloin, kun palvelija niitä itselleen ostaa. Merilevän ja Mikaelin rakkaustarina alkoi niin kuin monet muutkin ruokahitit: "Et sä kuitenkaan tykkää." No kyllä tykkäsi. :D Säilytän lastuja tuunatussa hillopurkissa ja kuullessaan tuon kumean lasikannen kolahduksen Mikael syöksyy keittiöön, nousee takajaloilleen ja hellästi taputtaa etutassullaan reittäni. Suusta ei pääse kiivasta ruokarääkymistä, vaan pikkulapsen vaikerrusta muistuttavaa piipitystä. Vielä kertaakaan en ole pystynyt kovettamaan sydäntäni ja olemaan antamatta pientä palaa. (Paitsi alla olevia kuvia ottaessa, sillä kyseiset lastut on maustettu chilillä.)
Hämärän peittoon jää, mitä tämä obsessio kertoo Mikaelin sielunelämästä. (Että hän on aasialainen?) Epäilen vahvasti, että suolaisuus on avainasemassa, sillä merilevän lisäksi on vain toinen herkku, jota Miikh kerjää... ja se onkin seuraavan osan aiheena.
En vielä halunnut ajatella muuta kuin ensimmäistä nirsoilukohtausta ja niinpä annettuani ruiskulla vähän vettä lähdin puoliväkisin töihin. Lähetin oikeastaan saman tien kotona etätöitä tekevälle avopuolisolle viestin ja pyysin kello 9 maissa tarjoamaan Mulanin suosikkimärkäruokaa. Vähän yhdeksän jälkeen tuli viesti, jossa luki lannistuttavan selkeästi, että ruoka ei kelvannut ja kissa vaikutti tokkuraiselta, aivan kuin joku olisi huumannut sen. Soitin saman tien eläinlääkärille ja kysyin, pitäisikö minun mennä kotiin ruiskuruokkimaan Mulania vai tuonko sen heti näytille. Vastaus oli että ehdottomasti pitää tuoda tarkastettavaksi, noin nuorella kissalla ei pitäisi olla mitään syytä mennä apaattiseksi ja ruokahaluttomaksi noin vain. Eipä mitään, sopersin töissä jotain kipeästä niskasta ja lähdin hemmetin vilkkaasti kotia kohti rukoillen julkisen liikenteen sujuvuutta rankasta lumituiskusta huolimatta.
Minulle kissat ovat täysivaltaisia perheenjäseniä. Ajatuskin niiden kärsimyksestä tai menettämisestä saa onnettoman nyyhkytyksen aikaiseksi ja tällöin looginen ajattelukykyni sumentuu. Niinpä kotimatkalla kauhukuvien maalailemisen sijaan hengitin mahdollisimman syvään ja suhtauduin asiaan hyvin rationaalisesti. Turha huolehtia, kun ei tiedä vielä mitään varmuudella. Ja kappas kummaa, kotona Mulan jopa jaksoi hypätä alas kiipeilypuusta. Ei se vieläkään syönyt, joten pakkasin kissan koppaan ja lähdimme Animagiin tutkimuksia varten.
Mitään selkeää syytä ruokahaluttomuudelle ei löytynyt. Ainoa poikkeavuus oli epätavallisen korkea syke ja lievä kuivuminen. Mulanille yritettiin tarjota jonkinlaista toipilasruokaa, joka yleensä on kuulemma kissojen mielestä herkkua, mutta sitä ei kiinnostanut pätkän vertaa. Eläinlääkäri koki nesteyttämisen tarpeelliseksi ja tämä onnistui - noin 15 sekunnin ajan. Sen jälkeen Mulan alkoi rääkyä, oli kuin saippuaa käsissäni, raapi minkä pystyi ja hyppäsi ilmaan voltteja tehden. Neula totta kai irtosi koko tohinassa ja kissa syöksyi kyyhöttämään nurkkaan työtason alle. Ihan nätisti se tuli sieltä takaisin syliini, mutta eläinlääkäri epäröi tämän vuoksi verikokeiden ottamisen kanssa. Kissa kuitenkin vaikutti kaikin puolin suht hyväkuntoiselta ja hintaa olisi käynnille tullut huomattavasti enemmän. Sain kotihoito-ohjeet ja ilman minkäänlaista aavistusta, mistä syömättömyys saattaisi johtua, jätimme inhottavan neulahuoneen taaksemme.
Tarinalla on tällä kertaa onneksi hupaisa loppu. 71 euroa köyhempänä palasin takaisin kotiin, henkisesti valmistautuen jälleen yhteen ruiskuruokintaepisodiin (*mulkaisee Mikaelia*). Päästin Mulanin takaisin enonsa seuraan, mutta hirveän haistelusession sijaan Mulan tekikin täyskäännöksen, syöksyi keittiöön ja hetken kuluttua kuulin metallin kolinaa. Kurkistin epäluuloisena seinän takaa ja siellähän se pieni pirulainen oli vetämässä naamaan kaikkea sitä ruokaa, mikä aamulla ei ollut kelvannut. Taisin sillä hetkellä kirota ääneen jotain, en ole ihan varma. :D Ilmeisesti se hetkellinen nesteytys eläinlääkärissä piristi Mulania tarpeeksi tai sitten nirsoilulle tuli nopea lopetus, kun palkkana oli kuumemittari pepussa. Okei, vitsit sikseen. On päivänselvää, että ei Mulan ihan kunnossa ollut, kerta oli niin flegmaattinen. Etiologia jäi nyt täysin epäselväksi, mutta pääasia että kissa toipui, vähän yllättävänkin nopeasti.
En koskaan kuvitellut, että ruokakupilla sikailevan kissan katsominen voisi ollut näin huojentavaa. :') Plussana vielä kuva, jonka tapahtumista en ole yhtään perillä.
