Suuret korvat, suuret kuvat.

Kielieläin.

Tapa seeeeee.

Sitä ollaan niin isoa poikaa että...

Höyhenten magia.

Se saa niin pienet kuin isotkin kissat pysymään paikoillaan sen tarvittavan nanosekunnin, kun kameran laukaisin käy.

Kuvassa Jenneke ja Mummeli Dinazinha Queena eli Nuppu.

Paikka siinä. Pliis?

Yritäpä saada kahdesta, liki 11-viikkoisesta kissanpennusta kuva, jossa molemmat katsovat edes vähän kameraan päin ilman sitä ärsyttävää vauhtiblurria. Vaikea ja haastava tehtävä kenelle tahansa kameran hienouksista huolimatta, mutta koska olen täydellinen, se onnistui. (Ei, saavutus ei suinkaan johtunut lelua heiluttelevasta apujoukosta takanani. Minä se olin. Minäminäminä.)

Pakko tunnustaa: odottaminen on alkanut käydä vähän hankalaksi. Saatan ihan yhtäkkiä puhjeta suunnattoman typerään virneeseen keskellä katua, koska ajatuksissa pyörii sana kohta. Samalla olen yrittänyt pohtia, miksi lemmikit ovat joillekin ihmisille niin tärkeitä; miten tietynlainen yhteys eläimeen voi antaa jotakin mitä suhde ihmiseen ei voi koskaan tarjota. En osaa sanoa. Tiedän vain, että kaikkein ihanin ja kenties vaikeimmin kuvailtavissa oleva tunne on se, kun nostaa pennun ilmaan, katsoo sitä pientä olentoa silmiin ja sitten nuuhkaisee sen otsaa - mihin Mikael totta kai reagoi vetämällä päätään taaksepäin ja mulkaisemalla huumorintajuttomasti.

Suuri mysteeri.

Matka kissan mieleen.

(Omaperäinen otsikko, tiedän. Älä takerru yksityiskohtiin.)

Kun on ihan pienestä pitäen omistanut eläimiä, sitä kuvittelee tietävänsä niistä kaiken. Tarve etsiä uutta tietoa hälvenee, koska ennenkin ollaan pärjätty tällä tavalla. Kamala suhtautumistapa, johon varmaan jokainen joskus lankeaa. Minä myös.

Tämä opus todellakin on matka kissan mieleen. Se painottaa nimenomaan kissan henkistä hyvinvointia ja omistajan tärkeää roolia siinä. En muista koskaan lukeneeni yhtäkään kirjaa näin nopeasti, ja minä sentään luen paljon. Opin ihan mielettömästi uutta ja samalla se sai minut tajuamaan, kuinka vääristynyt kuva ihmisillä yleensä on kissojen helppoudesta siinä mielessä, että kynnys sellaisen ottamiseen on useilla kovin pieni. Usein sanotaan, että kissat eivät vaadi yhtä paljon kuin esimerkiksi koirat. Potaskaa, sanon minä. Ne vaativat myös yhtä lailla sen omistautuneisuuden ja ymmärtämisen halun ja rakkauden, mitä ihan kaikki muutkin eläimet - vain eri muodossa.

Sen sijaan, että olisin kauhistellut miten vähän olenkaan kissojani ymmärtänyt, minut valtasi suunnaton into. Tiedäthän, sellainen oivaltamisen riemu. Ai tuota Blitz viestii ruokintatilanteessa? Tämänkö takia Lucifer tekee niin? Totta kai kissojen perustarpeiden täyttäminen on ollut hallussa, mutta niiden todellinen ymmärtäminen on omalta osaltani ottanut askeleen eteenpäin. Halu olla mahdollisimman hyvä omistaja tuleville kissoilleni on suurempi kuin koskaan ja nyt minulla on keinot siihen. Mielettömän suuret suosittelut ihan jokaiselle kissan omistajalle.

Kyllä.

Oli ihan pakko.

Näin sivumennen sanoen.

Tämä päivä mukaan laskettuna sekä H-hetki pois laskuista jättäen, lapsien saapumiseen on 13 päivää.

Kuvitelkaa tähän hiukan tärähtänyttä naurua ja paidan hypistelemistä. 8D

Maaseudun höyhenaivot.

Blitz
Blitsu, Pritsis Prätsis

Lucifer
Lucce, Lutsku

Viikonloppu hujahti mukavasti äidin luona ja pääsin pitkästä aikaa palluttelemaan maalle jääneitä kissojani. Kaiken muun tohinan (tatuoimisen, heprean opiskelun, koiran pesemisen, föönaamisen sekä sen korvien puhdistuksen ja kynsien leikkuun) ohella ehdin kivasti leikittää näitä tavallisia maatiaisia. Joululahjaksi ostamani sulkalelu oli ihme ja kumma vielä elossa, joten sillä mentiin. Eläinkauppavisiitin yhteydessä ostin monesta blogista tutun, kissanmintulla höystetyn pehmeän kongin ja menestys oli ihan hyvä: Blitz ei ymmärtänyt laisinkaan sen ideaa, nuoli vain vimmatusti, mutta Lucifer kilahti niin että se iski kiinni kynsin ja hampain sääreen kun otin sen pois. Olisi pitänyt nimetä tuo kissa vaikka Helläksi Pumpuliksi Joka Ei Käytä Kynsiään Ihmisiin. Nih.

Tirppaa mä metsästän.

Se hetki, kun et sittenkään ole ihan varma, haluatko luovuttaa lahjaksi saatua lelua kissojen kynsiin. Onko tämä merkki siitä, että olen kissamaistumassa?

Koska ihan totta, tuo tulkku on taivaallisen ihana.

Heureka.

Lemmikkien nimeäminen on aina ollut yksi suosikkipuuhistani. Usein se on hyvin helppoa, pitää vain katsoa eläintä ja bling, tiedän tasan tarkkaan miksikä kutsua sitä. Hyvin monissa tapauksissa nimi on kummitellut aivokopassa jo ennen kuin uusi perheenjäsen on edes ilmestynyt kotiin. Oletin, että kerta olen jo kuusi vuotta itiksiä halunnut, niiden nimeäminen olisi helppoa.

Helppoa? Salli minun nauraa räkäisesti.

Yhdenkään lemmikin nimeäminen ei ole koskaan ollut näin vaikeaa. Puhun nyt tästä uudesta naaraspennusta. Pojalle päätin oikeastaan jo hyvän aikaa sitten antaa nimeksi Mikael, sillä maalle jäi minun Lucifer-poika, joka väritykseltään muistuttaa tätä pentua (enkelimytologia ftw). Mutta tämä naaras, huhhuh. Kävin läpi hienoja sanoja eri kielillä, enkeleiden ja demonien nimiä, kreikkalaisia jumalattaria, roolipelihahmoja, pelihahmoja, kirjojen hahmoja. Selasin läpi elokuvien soundtrackien kappalelistat, josko niistä olisi saanut inspiraatiota. Sitten luulin keksineeni sen: Solara. Elegantti, yksinkertainen, täydellinen - paitsi se "r" siinä. Jep, hankala lausua ja hassun kuuloinen kissalle lärpyttäessä. Ja ei kun lähtöpisteeseen. Noin sadannen kerran.

Tässä vaiheessa ihan totta luovutin. Päätin, että kissa saa nimensä sitten kun se on täällä ja tunnen sitä vähän. Turhautuneena aloin haahuilla eräässä blogissa, jossa vastaan tuli tuttu urheilija: Michelle Jenneke. Michelle. Jenneke. Jenneke. Mitä enemmän toistin sitä päässäni, sen paremmalta se kuulosti ja nimi tavallaan näytti myös omistajaltaan. Hädin tuskin tajusin, että viikkojen tuskaileminen oli vihdoinkin ohi. Hahah. Typertynyt virne. Nyt voin huokaista helpotuksesta.

Puuh.

Nostetaan kissa pöydälle.

Ah, tätä odottamisen tuskaa.

Pentupaketti.

Nätti boksihan tuo on, mutta missä itse pennut ovat?

Vitsi vitsinä. Tuollainen lähti kasvattajan luota etukäteen mukaan ja olen tässä jonkun aikaa tutkinut sen sisältöä. Kissanpentuoppaassa oli paljon mielenkiintoista luettavaa, vaikka suurin osa oli totta kai jo entuudestaan tuttua. Ruokapuoleen pitää vielä perehtyä syvällisemmin. Olen yrittänyt selvittää, mikä merkki olisi kissan kannalta kaikkein terveellisin ja monipuolisin, ja sen voin todeta, että vastaus ei todellakaan löydy keskustelupalstoilta. Huhhuh, mitä meininkiä.

Eipä tässä muuta. Alkaa pikkuhiljaa huvittaa tuo vaivihkaa kasvava kissatavaranurkkaukseni. Miniatyyrivarasto. Keko. Pusseja pussien sisällä. Näin sen pitääkin olla, joskin todellinen ilo alkaa sitten, kun ne tavarat pääsee levittelemään oikeille paikoilleen.

Lappu eteisessä.

Kyllä kesti hetken aikaa, ennen kuin hoksasin kuinka tuo kantokoppa saadaan kasaan. Puuh, tuli vain aavistuksen verran yksinkertainen olo. :D Tällä kertaa satuin olemaan töissä postin tullessa, mutta tavarat oli pakattu niin naftisti, että noutaminen ei ollut mikään ongelma. Pahvilaatikko oli itse asiassa niin pieni, että ehdin jo mulkoilla epäluuloisesti, onko siellä muka kaikki. No, kantoboksi oli täysin lituskana kantopussissaan, peti tyhjiöpussissa (jota en tästä syystä kuvannut, olkoon pussissa ja välttyköön vielä toistaiseksi turhalta pölyltä) ja kynsisakset eivät paljoa tilaa vieneetkään. Jälleen kerran moitteetonta toimintaa Zooplussalta.

Pieni Väsynyt.

Kun kasvattaja meni naputtelemaan uutta esisopimusta ja ehdotti, että ottaisin sillä välin videota kissoista, kännykkä oli esillä varmaan nanosekunnissa. Kaikki muut pennut löytyivät helposti, mutta missä oli edellisessä postauksessa mainitsemani yllättävän tilanteen vuoksi minulle päätyvä tyttö? Hetken haahuilun jälkeen tunsin oloni jo tyhmäksi, kunnes sain ahaa-elämyksen: laskeudunpa kissan tasolle. Kontallaan olohuoneen lattialla naamani oli noin metrin päässä Pienestä Väsyneestä (no ei, en ole vielä keksinyt kunnon nimeä), joka tuhisi pyöreän pöydän alla täysin tietämättömänä siitä, että kuukauden päästä se tulisi näkemään minun pärstääni päivittäin.

Katsokaa nyt sitä. Noilla korvilla voisi lähteä lentoon tuulen ollessa suotuisa.

Tutkimattomat ovat sydämen tiet.

Periaatteisiini kuuluu hehkuttaa oikeasti suurista asioista vasta sitten, kun voin olla täysin varma että niin tai näin tulee tapahtumaan. Olen mielestäni osoittanut häkellyttävää kärsivällisyyttä, sillä toistaiseksi ainoastaan lähipiirini tietää kissahankkeestani. Pari päivää sitten ajattelin, että onhan tämä nyt selvää pässinlihaa, voisin vihdoinkin jakaa pentujen kuvat eräässä sosiaalisessa mediassa. Kaikki meni hyvin - kunnes sitten sain kasvattajalta sähköpostia, joka koski sydämessä kuultua sivuääntä.

Luin viestin varmaan neljä kertaa läpi. Eihän siitä mihinkään päässyt. Minun pienellä, mustalla haaveella on mahdollisesti synnynnäinen sydänvika. Eläinlääkäri oli kuulemma arvioinut, että tuon ikäisellä se on todennäköisesti kehityksen keskeneräisyydestä johtuva, ohimenevä tilanne, mutta voi olla jotain vakavampaakin. Kasvattaja oli pahoillaan tilanteesta ja tarjosi mahdollisuutta valita toinen sijoitusnaaras. Eläinlääkärin toiveikkaat sanat puhuivat pennun pitämisen puolesta, mutta kaiken kiintymyksenkin keskeltä logiikan sana painoi voimakkaammin: en voi pohjata päätöstäni huteriin todennäköisyyksiin, jossitteluihin tai veikkauksiin. On fiksua pelätä pahinta kuin toivoa parasta ja sitten huomata omistavansa mahdollisesti jopa vakavasti sairaan kissan. Tilanne oli vaikea ja parin päivän veivaamisen jälkeen tartuin kasvattajan tarjoukseen.

Alun harmituksen jälkeen sitä kyllä tajusi, ettei tämä ole mikään maailman loppu. Tilalleni saama naaras ei ehkä ole haaveilemani musta itämainen lyhytkarva, mutta se on lähes itkettävän kaunis ja luonteeltaan aivan ihana sylilapsi. Kuinka sellaisesta pallerosta ei voisi olla innoissaan? Sitä paitsi, ikään kuin nämä jäisivät elämäni ainoiksi kissoiksi. Ei toivoakaan. ;)

Matka kohti kissanomistajuutta siis jatkuu yhä kutkuttavan innostuneissa merkeissä. Nyt tosin menevät nimisuunnitelmat uusiksi, joten palatkaamme asiaan tuon tiimoilta heti kun inspiraation siivittämä neronleimaus iskee tähän pääkoppaan.