Tutkimattomat ovat sydämen tiet.

Periaatteisiini kuuluu hehkuttaa oikeasti suurista asioista vasta sitten, kun voin olla täysin varma että niin tai näin tulee tapahtumaan. Olen mielestäni osoittanut häkellyttävää kärsivällisyyttä, sillä toistaiseksi ainoastaan lähipiirini tietää kissahankkeestani. Pari päivää sitten ajattelin, että onhan tämä nyt selvää pässinlihaa, voisin vihdoinkin jakaa pentujen kuvat eräässä sosiaalisessa mediassa. Kaikki meni hyvin - kunnes sitten sain kasvattajalta sähköpostia, joka koski sydämessä kuultua sivuääntä.

Luin viestin varmaan neljä kertaa läpi. Eihän siitä mihinkään päässyt. Minun pienellä, mustalla haaveella on mahdollisesti synnynnäinen sydänvika. Eläinlääkäri oli kuulemma arvioinut, että tuon ikäisellä se on todennäköisesti kehityksen keskeneräisyydestä johtuva, ohimenevä tilanne, mutta voi olla jotain vakavampaakin. Kasvattaja oli pahoillaan tilanteesta ja tarjosi mahdollisuutta valita toinen sijoitusnaaras. Eläinlääkärin toiveikkaat sanat puhuivat pennun pitämisen puolesta, mutta kaiken kiintymyksenkin keskeltä logiikan sana painoi voimakkaammin: en voi pohjata päätöstäni huteriin todennäköisyyksiin, jossitteluihin tai veikkauksiin. On fiksua pelätä pahinta kuin toivoa parasta ja sitten huomata omistavansa mahdollisesti jopa vakavasti sairaan kissan. Tilanne oli vaikea ja parin päivän veivaamisen jälkeen tartuin kasvattajan tarjoukseen.

Alun harmituksen jälkeen sitä kyllä tajusi, ettei tämä ole mikään maailman loppu. Tilalleni saama naaras ei ehkä ole haaveilemani musta itämainen lyhytkarva, mutta se on lähes itkettävän kaunis ja luonteeltaan aivan ihana sylilapsi. Kuinka sellaisesta pallerosta ei voisi olla innoissaan? Sitä paitsi, ikään kuin nämä jäisivät elämäni ainoiksi kissoiksi. Ei toivoakaan. ;)

Matka kohti kissanomistajuutta siis jatkuu yhä kutkuttavan innostuneissa merkeissä. Nyt tosin menevät nimisuunnitelmat uusiksi, joten palatkaamme asiaan tuon tiimoilta heti kun inspiraation siivittämä neronleimaus iskee tähän pääkoppaan.