perjantai 22. marraskuuta 2013

Traumapotilas.

Viime viikonloppuna tapahtui jotain jännää: lähdin Hausjärvelle äitini luokse ja otin kissat ensimmäistä kertaa mukaani. Tähän mennessä olen aina mielummin pyytänyt jonkun kavereistani hoitajaksi, mutta tällä kertaa se ei onnistunutkaan, joten vaihtoehtoja ei paljon jäänyt. Noin 70 kilometrin autokyyti sujui ihan odotusten mukaan. Mitään katastrofaalista ei tapahtunut, vaikka kantokoppien välillä olikin ahkeraa kommunikointia.

 photo SAM_4571_zps0d4f228a.png
 photo SAM_4591_zps2bc12994.png

Kohteessa meitä oli vastassa tanskandoggi, leonbergi sekä kaksi kissaa. Lievästi sanottuna siis aikamoinen yllätys kateille. Lainada ei päästänyt pihahdustakaan, mutta Mikael oli kuin pieni paloauto. Valkoinen landepaukku (eli Lucifer, toinen äitini luokse jääneistä kissoista) ei kamalasti arvostanut uusia tulokkaita ja Mikaelin kantokoppaa nuuskittuaan päästi kunnon sähähdyksen nuorelle herralle.

Yllä olevat kuvat kertovat aika hyvin ensimmäisten tuntien mielentilasta. Mikael, kuten aina kun jotain tavallisesta poikkeavaa tapahtuu, änkesi sohvan alle ja pysyi siellä. Lainada uskaltautui pian sängylleni kanssani, joskin sen silmät laajentuivat joka kerta lautasen kokoisiksi kun suljetun oven toiselta puolelta kuului epämääräisiä ääniä.

 photo SAM_4569_zps276f2f46.png
 photo SAM_4570_zps35661b71.png

Iltapäivään mennessä meno talossakin oli rauhoittunut jo sen verran, ettei mitään mekastusta enää kamalasti kuulunut ja huone, jossa Mikael ja Lainada oleskelivat oli tutkittu myös sen verran hyvin, että uskalsin tarjota vähän nappuloita kokeeksi. Molempien ruokahalu oli täysin ennallaan ja kupit tyhjenivät ihan hetkessä. Hiekka-astiallakin käytiin lopulta, minkä suhteen olin vähän stressannut. Annoin kissojen olla enimmäkseen rauhassa, joskin mukaan otettu kettulelu sai suosiota kun sitä silloin tällöin heittelin.

Mikael, tuo järjen jättiläinen, jaksoi kyllä huvittaa meitä kyläilyn aikana. Se halusi niin kovasti pois huoneesta tutkimaan paikkoja, mutta kun vein sen keittiöön niin johan muuttui ääni kellossa. Käveleminen tapahtui ihan kyyryssä vatsa lattiaa hipoen ja kaikki oli ah niin pelottavaa. Suuri seikkailija palasi pian takaisin tutuksi tulleeseen huoneeseen Lainadan luokse.

 photo SAM_4600_zps30e5c83a.png

Oikeastaan vasta kotimatka aiheutti niitä harmaita hiuksia. Lainadalla ei ollut mitään ongelmia julkisilla liikkumisen kanssa, mutta herran jeesus kun tuo nuorempi kissa veti herneen nenäänsä. Ensin 40 minuuttia junassa ja sitten 20 minuuttia ratikassa. Kertaakaan tuo pieni otus ei sulkenut suutaan. Junassa oli sentään ymmärtäväisiä ihmisiä, mutta ratikassa selvästi tuijotettiin paheksuvasti. No, en tiedä, olisinko itsekään halunnut kuunnella töihin mennessä itämaisen kissan infernaalista rääkymistä... :')

Kotiinpalun jälkeen kylään tullut poikaystäväkin kommentoi Mikaelia hetken seurailtuaan, että onpa tuo kissa jotenkin kovin levoton. Heti kopasta päästyään Mikael tosiaankin vain haahuili ympäri asuntoa ja rääkyi vailla selvää syytä. Jonkinlaista posttraumaattisen stressin purkamista se varmaan oli, mutta teki kyllä vähän pahaa seurata sivusta, kun kissalla oli niin selvästi huono olo. :/ Tällä viikolla ei ole ollut lainkaan kyläilijöitä, jotta kissat ovat saaneet palautua rauhassa ja onneksi Mikael on jo täysin toipunut viikonlopun koettelemuksista.

Seuraavan vuoden puolella ilmojen lämmettyä tarpeeksi täytyy ottaa projektiksi matkustamiseen totuttelu. Onko kenelläkään ollut vastaavia kokemuksia? Onko ratkaisuja löytynyt? Muita vinkkejä?

6 kommenttia:

  1. Huh, mä en ole koskaan edes joutunut laittamaan kahta kissaani samaan autoon samalla kertaa. Ei mulla edes ole kuin yksi kantokoppa! :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Heh, ehkä ihan hyvä. Riippuu tietysti yksilöistä, mutta meillä se oli aikamoista kuorolaulua... :')

      Poista
  2. Meillä ovat melkeen aina mukana joka paikassa. Tietysti uudet eläimet ovat stressitekijä mutta jos tuntuu että tutustuminen on mahdollista niin mukaan vaan :) ja harjoituksia lisää niin tottuvat liikkumiseen! Toki orientit aina matkalla laulaa... se taitaa olla vaan normaalia :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Lisää harjoituksia tosiaan kaivataan. :) Olisinpa tajunnut tätäkin ajatella vielä kun ilmat olivat läpimät, nyt menee väkisinkin ensi vuoden puolelle. Minuahan ei haittaa, jos kissa jonkun verran juttelee matkalla, mutta Mikaelin taukoamaton karjuminen kyllä käy hermoille ennen pitkää, heh.

      Poista
  3. Ite olen jo luopunut toiveesta, että Minni sen kummemmin tottuisi matkustamiseen. Nykyään ajattelen, että kissa joko osaa olla iisisti tai sitten ei. Minni rääkyy melko lailla samalla tavalla kuin esim. ensimmäisellä automatkallaan, ei se ole siitä kummentunut. Vivi taas ei IKINÄ ole ollut sellainen huutaja, aina istuu tai makaa kopassa rauhassa ääntäkään päästämättä, aivan kuin tajuaisi että ei tässä nyt mihinkään maailmanloppuun olla menossa. Monesti säälittääkin Vivi, kun se joutuu olemaan sen toisen rääkyjän kanssa samassa kopassa, luulis vituttavan :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin, yksilöitä ne kissatkin ovat. Pitää toivoa, että Mikael vielä tottuisi koppamatkustamiseen. Jos ei niin minkäs sille voi. Sen uuden pennun kanssa aloitan kyllä matkustamisen mahdollisimman aikaisin! :D

      Poista