Ei mitään hätää.

Tullessani kotiin elokuvista huomasin Mikaelin keikkuvan eteisen naulakossa, mutta kesti hetken, ennen kuin aivoni suostuivat hyväksymään, mitä oikeasti näin.

Kissa riippui takkinaulakosta irtonaisen, vain jänteen varassa roikkuvasta varpaasta. Oikea etutassu oli verestä vaaleanpunertava, vasen takajalka omituisen mallinen ja voimakkaasti turvoksissa. Pieniä haavereita siellä sun täällä. Mikael maukui selvästi uupuneena eikä jaksanut kannatella itseään mitenkään, joten kirjaimellisesti tuo yksi varvas piti sen vähän päälle puolentoista metrin korkeudessa. Kaikki tavarat putosivat käsistäni ja ihan järjettömässä adrenaliinipöllyssä kannattelin sen takamusta toisella kämmenellä, kun samaan aikaan vapaan käden sormilla tein monta minuuttia töitä irrottaakseni pirun tiukassa olevan varpaan repaleen. Saatuani kissan lopulta alas matolle paniikki iski kuin syövyttävä happo sisuskaluihin, taisin jatkuvasti sopertaa murtuneella äänellä kaikki hyvin, ei hätää, älä kiltti liiku. Kädet hillittömästi täristen sain juuri ja juuri soitettua äidilleni, aivot olivat ihan jumissa enkä osannut tehdä muuta kuin itkeä. Rauhottelevien sanojen ja tomerien ohjeiden jälkeen olin pian taksissa matkalla kohti Viikin pieneläinklinikan päivystystä, mukanani kammottavan hiljainen Mikael kopassa.

Perillä tietojen antaminen vastaanottotiskillä sujui nyyhkytysten lomasta ihan hyvin, vaikka oman nimeni muistaminen ei ole koskaan ollutkaan vaikeampaa. En ollut ainoa asiakas, joten hoitoon pääsyä sai odottaa muutaman minuutin. Mikaelille suoritettiin pikainen yleiskunnon tarkistus ja sitten se kiikutettiin röntgeniin, jossa selvitettäisiin mahdollisten murtumien olemassaolo.

Odotus oli ennen kaikkea ankeaa. Istuin lamaantuneena tuolilla posket ja rintakehä litimärkänä jatkuvasta kyynelvirrasta, enkä osannut tehdä muuta kuin tuijottaa silmät lasittuneena eteeni. Välillä ajatukset harhailivat siihen tilanteeseen, mihin yksikään lemmikin omistaja ei koskaan haluaisi joutua, ja se vain kiihdytti kyynelkanavan toimintaa entisestään. Lopulta nukahdin unettomaan uneen.

Kello näytti tasan viittä aamulla, kun hoitaja tuli herättämään ja kertoi, mitä oli selvinnyt. Etutassun varvas oli tosiaan vain ohuella jänteellä kiinni ja samaisessa raajassa vaikutti olevan jonkinsorttinen hermovaurio, kerta Mikael ei liikuttanut tassua laisinkaan. Oman työni puolesta tiesin jo etukäteen, että paranemisennuste on 50/50 - joko se tapahtuu tai sitten ei. Ihme ja kumma takajalassa ei epäilyistäni huolimatta ollut murtumaa, vaan enemmänkin ligamentti/nivelsidevaurio sekä sisimmän varpaan luksaatio. Kaikki nämä vammat vaatisivat kirurgista hoitoa ja tuolla lauantain ja sunnuntain välisellä yökeikalla tyydyttiin vain varpaan amputaatioon sekä vahingoittuneen takajalan lastoittamiseen. Mikael lääkittiin reilusti ja pääsimme lähtemään 6.30 kotia kohti runsaiden hoito-ohjeiden kera.

Itkun tihrustamista riitti vielä kotonakin, mutta tällä kertaa onneksi lähinnä helpotuksesta. Kaikki on nyt ihan hyvin: kissa on hengissä ja kivuttoman oloinen. Ruokahalukin on täysin ennallaan, lääkityksestä huolimatta. Hiukan on herralla totuttelemista siihen, että etenemään pääsee vain kyljellään raahautuen tai - anteeksi nyt - melko huvittavan näköisesti klenkaten horjahduksia unohtumatta. Hiekkalaatikolla käynti ilman apua ei tule kuulonkaan, kakkaa ei valitettavasti tule, mutta pissa onnistuu, joskin vain maaten ja siitä lapsonen täytyykin nostaa pois, ettei sotke itseään.

Suunnitelma tulevalle yölle on muutaman tunnin unet pätkittäin ja pikainen tarkistus, että kaikki on varmasti hyvin. Helvetin raskas kokemus tämä on kaiken kaikkiaan ollut, mutta näin sitä aletaan toipua, niin Mikis kuin palvelijakin.