Minipaussi!

Kuva © Petri Jaakkola

Kissat on viety hoitotädille, matkalaukku pakattu ja niinpä minä suuntaan Itävaltaan vähän alle viikoksi. Tänä aikana blogia ei päivitetä, vaan postaukset jatkuvat sitten kun palaan takaisin Suomeen. Heippa! :)

@orientalssong

Iltaa, kansalaiset. Haluaisin näin sivumennen mainita, että Itämaisen laulun löytää tätä nykyä myös Instagramista nimellä orientalssong. Tarkoitus oli etsiä kanava, johon tunkea kaikki ylimääräinen kissahulluus blogia sen kummemmin rasittamatta ja kyseinen sivusto palvelee tätä tarkoitusta täydellisesti. Postaustahti tulee todennäköisesti olemaan hiukan aktiivisempi kuin täällä, varsinkin näyttelyiden yhteydessä. Mikäli Instagramissa notkuminen ei ole se oma juttu, laitoin sivupalkkiin alimmaiseksi pienen koosteen viimeisimmistä kuvista. Kohti kissarikkaampaa elämää!

Jättäkäähän kommenttiosioon omia instagram-tunnuksianne, mikäli blogeillenne olette sellaisen luoneet. Seuraisin teitä mielelläni. :)

Mulan, forever baby face. 😍 #cats #orientalshorthair #orientalcat

A photo posted by Oriental's Song (@orientalssong) on Aug 8, 2015 at 7:51am PDT

Mikael looking all cute and Mulan.. I don't even know. 😹 #cats #orientalshorthair #orientalcat

A photo posted by Oriental's Song (@orientalssong) on Aug 8, 2015 at 7:39am PDT

Mikael with big ears and Mikael with big cheeks. 😻 #cats #orientalcat #orientalshorthair #purse #doesthisproveimacrazycatlady

A photo posted by Oriental's Song (@orientalssong) on Aug 17, 2015 at 8:52am PDT

Hei, Mikael-eno, arvaa mitä?

Mikaelin sisko Sofia synnytti 12.1. ensimmäisen pentueensa. Jätän teidät pohtimaan, mitä tämä tarkoittaa.

Vihje: Mikaelin valtakausi tulee huhtikuussa horjumaan.

Khiesus.

Ei huolta, kissarakkaat vakiolukijat sekä te - oo-la-laa - uudet tuttavat, kesähelteet eivät ole nahistaneet meitä hengiltä!

Syitä tähän hiljaisuuteen on tuhat ja yksi, suurin osa niistä liittyy ystävä- ja perhepiirin omistushaluisuuteen palvelijaa kohtaan (niin, ikään kuin kissat eivät olisi tarpeeksi, nyt ihmisetkin ovat alkaneet vaatia minua omakseen). Suuria ja ihmeellisiä asioita on tapahtunut, mutta kissarintamalla on ollut hiljaista. Olemme kaikessa rauhassa nauttineet kesäpäivistä niin sisällä kuin ulkonakin, jälkimmäisen kohdalla aika kehnolla menestyksellä. Ehkä se seuraavan vuoden puolella sujuu jo paremmin.

Olen tässä pikkuhiljaa alkanut päivystää sähköpostia kasvattajan viestin toivossa, mutta vielä toistaiseksi astutussuunnitelmista ei kuulunut mitään. Syyskuun puolella ajattelin lähettää viestin tiedustellakseni, onko projekti edennyt mihinkään suuntaan. Erehdyin tutkimaan kasvattajan ottamia kuvia Mikaelista kun herra oli vielä pirpana ja se oli selvästi suuri virhe. Vaikka tuosta olennosta on tullut vielä sinnikkäämpi ruokakerjuri kuin uskoin olevan mahdollistakaan, pyörii se toinen pentu jo ahkerasti mielessä. Musta itämainen lyhytkarvahan on alusta asti ollut metsästyksessä, tosin nyt kun emo on variantti niin eipä se tumma pitkäkarvainenkaan mikään kauhistus olisi. Sellaisen ristisin heti Salah al-Diniksi sukupuolesta välittämättä. (Kyllä, mietin jo näin relevantteja asioita. :D)

Tässä, seuraavaa päivitystä odotellessanne ottakaa uteliaasti tiiraileva Mikael:

Vaivihkainen luikkiminen takaisin kuvioihin.

Itämaisen laulu jäi vähän huomaamattomasti kesälomalle, lähinnä sen takia että halusin rauhassa keskittyä Mikaelin toipumisprosessiin. Viime torstaina saamieni uutisten perusteella kuitenkin ajattelin, että nyt on optimaalinen aika taas palailla kirjoittamisen pariin.

Torstaina oli siis jälleen yksi kontrollikäynti Viikissä - viimeinen kontrollikäynti, jos tarkkoja ollaan ja niinhän me olemme. Kirurgi tuli paikalle arvioimaan Mikaelin liikkumista ja totesi, että eiköhän tämä ollut tässä, kahden viikon häkkilepo vielä ja sitten voi palata takaisin normaaliin elämään. Iloisena siitä, että ei tarvinnut syytää jälleen satoja euroja fysioterapiaan lähdin huomattavasti iloisempana kohti kotia. (Iloni ei valitettavasti tarttunut Mikaeliin, sillä 10 minuuttia ennen kotipysäkkiä kantokopasta alkoi kuulua infernaalista rääkymistä. Sain hävetä silmät päästä. :D)

Toipilasviikot eivät olleet helppoja kummallekaan; palvelijalta meni hermot vähän väliä ja Mikael taas selvästi turhautui isossa koiranhäkissä vaikka kuinka yritin keksiä aktivointia. Jollain tavalla tuosta pojanklopista on tullut vähän kärsivällisempi olento, mikä on ehdottomasti se oikea kehityssuunta, heh. Tulevissa postauksissa voisin vähän enemmän avata, mitä tällä aikavälillä on tapahtunut (hampaiden vaihtuminen, ensimmäinen ulkoilu, koulutus), mutta nyt menen nauttimaan tuon elossa olevan pienen apinan palvelemisesta kiitollisempana kuin koskaan. :)

Lähtötilanne: surkea pieni otus

Lopputilanne: zen-mestari

Kaikkien helpottuneiden huokaisujen helpottunein huokaisu.

Viimeisen viikon aikana on tapahtunut paljon, valitettavasti lähinnä masentavia asioita, mikä on syynä siihen, etten ole hirveän innokkaasti tänne mitään kirjoitellut tai kuvannut. Koko pentue sairastui juuri ennen luovutusta rajuun oksennustautiin ja Jenneke ei valitettavasti hoidoista huolimatta kestänyt sitä, vaan jouduttiin lopettamaan. Pentuja varten otettu loma muuttui siis aika masentavaksi; oli ihan käsittämätöntä katsoa ottamiani kuvia ja tajuta, että sitä kissaa ei ollut enää olemassa.

Seuraavat päivät kuluivat kasvattajan lähettämien, Mikaelia koskevien tilannepäivitysten parissa. En tuossa vaiheessa uskaltanut hirveästi elätellä minkäänlaisia toiveita, vaan elin päivä kerrallaan (naama haudattuna heprean oppikirjaan). Lopulta alkoi näyttää siltä, että sairastelut oli sairasteltu ja toipuminen saattoi alkaa. Lähetin sitten tiedustelun siitä, että mitäs nyt tehdään, kerta sopimus koski kahta kissaa ja itämaiset tunnetusti eivät yksinään kovin hyvin pärjää. Tänään kävin juttelemassa paikan päällä tilanteesta ja päädyimme mielestäni oikein hyvään ratkaisuun: alkuperäisten suunnitelmien mukaan Mikael tulee luokseni omaksi kissaksi, mutta toisen sijoituspennun sijaan saankin aikuisen kissan pitämään pojalle seuraa siihen saakka, että erään suunnitellun pentueen kakarat ovat valmiita luovutukseen.

Tulevana sunnuntaina olisi sitten tarkoitus käydä hakemassa kotiin Mikael ja laina-Ada (S* Nova Star Andromeda). Saa nähdä, miten kisujen arki lähtee pyörimään täysin uudessa ympäristössä.

Näin sivumennen sanoen.

Tämä päivä mukaan laskettuna sekä H-hetki pois laskuista jättäen, lapsien saapumiseen on 13 päivää.

Kuvitelkaa tähän hiukan tärähtänyttä naurua ja paidan hypistelemistä. 8D

Heureka.

Lemmikkien nimeäminen on aina ollut yksi suosikkipuuhistani. Usein se on hyvin helppoa, pitää vain katsoa eläintä ja bling, tiedän tasan tarkkaan miksikä kutsua sitä. Hyvin monissa tapauksissa nimi on kummitellut aivokopassa jo ennen kuin uusi perheenjäsen on edes ilmestynyt kotiin. Oletin, että kerta olen jo kuusi vuotta itiksiä halunnut, niiden nimeäminen olisi helppoa.

Helppoa? Salli minun nauraa räkäisesti.

Yhdenkään lemmikin nimeäminen ei ole koskaan ollut näin vaikeaa. Puhun nyt tästä uudesta naaraspennusta. Pojalle päätin oikeastaan jo hyvän aikaa sitten antaa nimeksi Mikael, sillä maalle jäi minun Lucifer-poika, joka väritykseltään muistuttaa tätä pentua (enkelimytologia ftw). Mutta tämä naaras, huhhuh. Kävin läpi hienoja sanoja eri kielillä, enkeleiden ja demonien nimiä, kreikkalaisia jumalattaria, roolipelihahmoja, pelihahmoja, kirjojen hahmoja. Selasin läpi elokuvien soundtrackien kappalelistat, josko niistä olisi saanut inspiraatiota. Sitten luulin keksineeni sen: Solara. Elegantti, yksinkertainen, täydellinen - paitsi se "r" siinä. Jep, hankala lausua ja hassun kuuloinen kissalle lärpyttäessä. Ja ei kun lähtöpisteeseen. Noin sadannen kerran.

Tässä vaiheessa ihan totta luovutin. Päätin, että kissa saa nimensä sitten kun se on täällä ja tunnen sitä vähän. Turhautuneena aloin haahuilla eräässä blogissa, jossa vastaan tuli tuttu urheilija: Michelle Jenneke. Michelle. Jenneke. Jenneke. Mitä enemmän toistin sitä päässäni, sen paremmalta se kuulosti ja nimi tavallaan näytti myös omistajaltaan. Hädin tuskin tajusin, että viikkojen tuskaileminen oli vihdoinkin ohi. Hahah. Typertynyt virne. Nyt voin huokaista helpotuksesta.

Puuh.

Tutkimattomat ovat sydämen tiet.

Periaatteisiini kuuluu hehkuttaa oikeasti suurista asioista vasta sitten, kun voin olla täysin varma että niin tai näin tulee tapahtumaan. Olen mielestäni osoittanut häkellyttävää kärsivällisyyttä, sillä toistaiseksi ainoastaan lähipiirini tietää kissahankkeestani. Pari päivää sitten ajattelin, että onhan tämä nyt selvää pässinlihaa, voisin vihdoinkin jakaa pentujen kuvat eräässä sosiaalisessa mediassa. Kaikki meni hyvin - kunnes sitten sain kasvattajalta sähköpostia, joka koski sydämessä kuultua sivuääntä.

Luin viestin varmaan neljä kertaa läpi. Eihän siitä mihinkään päässyt. Minun pienellä, mustalla haaveella on mahdollisesti synnynnäinen sydänvika. Eläinlääkäri oli kuulemma arvioinut, että tuon ikäisellä se on todennäköisesti kehityksen keskeneräisyydestä johtuva, ohimenevä tilanne, mutta voi olla jotain vakavampaakin. Kasvattaja oli pahoillaan tilanteesta ja tarjosi mahdollisuutta valita toinen sijoitusnaaras. Eläinlääkärin toiveikkaat sanat puhuivat pennun pitämisen puolesta, mutta kaiken kiintymyksenkin keskeltä logiikan sana painoi voimakkaammin: en voi pohjata päätöstäni huteriin todennäköisyyksiin, jossitteluihin tai veikkauksiin. On fiksua pelätä pahinta kuin toivoa parasta ja sitten huomata omistavansa mahdollisesti jopa vakavasti sairaan kissan. Tilanne oli vaikea ja parin päivän veivaamisen jälkeen tartuin kasvattajan tarjoukseen.

Alun harmituksen jälkeen sitä kyllä tajusi, ettei tämä ole mikään maailman loppu. Tilalleni saama naaras ei ehkä ole haaveilemani musta itämainen lyhytkarva, mutta se on lähes itkettävän kaunis ja luonteeltaan aivan ihana sylilapsi. Kuinka sellaisesta pallerosta ei voisi olla innoissaan? Sitä paitsi, ikään kuin nämä jäisivät elämäni ainoiksi kissoiksi. Ei toivoakaan. ;)

Matka kohti kissanomistajuutta siis jatkuu yhä kutkuttavan innostuneissa merkeissä. Nyt tosin menevät nimisuunnitelmat uusiksi, joten palatkaamme asiaan tuon tiimoilta heti kun inspiraation siivittämä neronleimaus iskee tähän pääkoppaan.