Kuka leikkii ruoalla?

"Oletko koskaan seurannut ihan läheltä pidempään, kun Mulan syö? On muuten aika typerän näköistä ja kuuloista. Pää liikkuu kuin spastisella oravalla, muu kroppa nytkii edestakaisin kupin molemmilla puolilla kuin kuin sillä olisi ADHD, nappuloita lentää lattialle, joita se heti jahtaa ja yrittää huitoa tassuillaan. Samaan aikaan kuuluu koko ajan kovaa narskuntaa, koomisia slurp-ääniä ja välillä naukaisuja. Ihan kuin ämmä ei olis saanu vuoteen ruokaa, mutta silti pitää tehdä syömisestä itselleen leikkiä."

Sain yllä olevan (kaikella rakkaudella kirjoitetun) ruokaraportin yksi päivä, kun töissä venähti vähän pidempään ja pyysin miestä antamaan kissoille sapuskaa. Oli vaikea pidätellä naurua, sillä tiesin oikein hyvin, millaista sikailua pikkuneidin ruokailuhetket nykyään ovat. :D Valitettavasti huvittavat äänet eivät kuulu videolla kovin hyvin, sillä kamerani päästää rasittavaa, taukoamatonta raksutusta ja tätä varten piti laittaa jokin taustamusiikki. Hauskan näköistähän tuo joka tapauksessa on. Luulen, että taipumus kaapia nappuloita jäi siitä, kun joku aika sitten heittelin niitä yksitellen ahmimisen estämiseksi. Typerä palvelija lopetti moisen paapomisen, joten nyt se pitää hoitaa itse.

Onko teillä omituisia tai huvittavia ruokarituaaleja?

Hampaita, hintavertailua ja humalaisia.

Huh, josko tässä olisi viimeinen eläinlääkäriaiheinen postaus vähään aikaan. Käytin tässä kuussa nimittäin molemmat kissat klinikalla hammasasioissa, ja onneksi molempien osalta sain vain hyviä uutisia. Ajattelin tehdä vähän hintavertailua, vaikka samoja toimenpiteitä ei tehtykään. Mielestäni näistä nimittäin käy hyvin ilmi, että tasokasta hoitoa on mahdollista saada vähän halvemmallakin. Luvassa on myös muutamia surkuhupaisia (kännykkälaatuisia) kuvia, joita ei pidä ottaa turhan vakavasti. :)

Aloitetaan Mulanin mysteerihampaasta - tai siis kadonneesta sellaisesta. Minulla ei ole mitään käsitystä, missä tai miten se olisi voinut irrota, mutta yksi päivä satuin vain huomaamaan, että oikeanpuoleisen kulmurin kohta ammotti tyhjyyttään. Ien ei punottanut, eikä alueella ollut mitään tulehdukseen tai aristukseen viittaavaa. Otin yhteyttä kasvattajaan, jonka mielestä olisi hyvä kuvauttaa hampaisto jäännösjuurten ja niistä aiheutuvien ongelmien varalta. Näin päädyin varaamaan ajan lähimmältä klinikaltani, Animagilta, jonka eri toimipisteissä olen asioinut aikaisemminkin ja aina saanut erinomaista ja luotettavaa palvelua.

Hetki rauhoitusaineen annon jälkeen. Sain jäädä silittelemään Mulania sen vaikutusta odotellessa.
Tilulii.

Jätettyäni Mulanin (joka muuten sai hoitavalta lääkäriltä lempinimen Elohopea ylivilkkautensa vuoksi, hihii) klinikalle suuntasin kotiin ja noin kolmen tunnin kuluttua tuli soitto, että mustan lapsosen voisi tulla noutamaan kotiin. Suunnitelman mukaan hampaisto oltiin röntgenkuvattu, mutta mihinkään jatkotoimenpiteisiin hampaiden harjauksen lisäksi ei ollutkaan tarvetta: mitään jäännösjuuria ei näkynyt. Hammas oli siis irronnut juurineen päivineen täysin siististi pois. Hintaa koko käynnille tuli yhteensä 213,88€ (sis. alv), ja ko. käynnin aikana Mulan sai yhtä nukutusainetta ja kahta eri rauhoitusainetta.

Jotkut ehkä muistavatkin, että alunperin varasin ajan Mikaelillekin Animagilta, mutta kauhistelemani hinta-arvio sai etsimään muita vaihtoehtoja. Äitini tiesi vinkata Herttoniemessä sijaitsevasta Sopulitien eläinlääkäriasemasta, ja samat toimenpiteet (hammaskiven poisto ja röntgen) maksoivat siellä yli sata euroa vähemmän. Suuntasimme sinne itse asiassa tänä aamuna, joten, krhm, tapahtumat ovat erittäin tuoreessa muistissa. :D

Klinikan pientä L-kirjaimen muotoista odotusaulaa oltiin laajennettu sisäterassin muodossa, joten pääsin vähän syrjempään huutavan Mikaelin kanssa odottamaan aikaamme. Klinikkamanageri Kristiina Rautio (se rotukissatuomari) tuli katsomaan, kuka kopassa oikein karjuu ja jopa muisti Mikaelin pentuajalta, jolloin kasvattaja oli tuonut koko S-pentueen paikalle värinselvitysasioissa. Rautio kehui Mikaelia oikein komeaksi ja tiedusteli, ollaanko käyty näyttelyissä. Tämä on absurdin huvittavaa vain niille, jotka tuntevat Mikaelin, ja niinpä hymähtelin yksiselitteisesti, että kissa myytiin minulle lemmikkitasoisena. Uskokaa tai älkää, mutta Rautio kummasteli tätä ja oli täysin eri mieltä. Selitin kyllä vielä, että Mikael on hyvin arka ja yksi varvaskin puuttuu, joten emme muutenkaan kävisi näyttelyissä. Tämä suuri uutinen Mikaelin "arvosta" oli joka tapauksessa pakko jakaa miehen kanssa ja vastaukseksi sain seuraavan tekstarin:

"Mitä helvettiä? Ollaan aina luultu, ettei Mikaelista olis mihinkään, mutta se onkin koko ajan ollut salaa rotuvalio ;(. Ei sitä kyllä luonteen puolesta veisi kirveelläkään näyttelyyn, vaikka olisikin kaikki varpaat tallella. Onko kissoille vammaisurheilua? :D Nimittäin kategoriassa Kaunein kolmijalkainen kissa voisi Mikael olla aika kovilla."

Pian tämän jälkeen meidät kutsuttiin toimenpidehuoneeseen, missä keskustelin hammaslääkärin kanssa Mikaelin taustoista ja päädyimme siihen ratkaisuun, että hampaat on fiksua röntgenkuvata vain, jos suussa näkyy jotain epäilyttävää. Mikael ei taaskaan tuntenut piikkiä persuksessa, koska yhyy henkinen tuska ja poika ampaisi saman tien syliini vikisemään. Siinä sitten heijailin ja paijasin Mikaelia, kunnes sen silmät alkoivat harottaa ja lopulta koko kissa oli täysin tutulutu.

Tunnin odotusaika tuntui naurettavan lyhyeltä ja heräämisestään poika ilmoitti määkymällä ihan itse henkilökunnan sijaan. Koska kaikki oli kunnossa hammaskiveä ja pientä ienten ärsytystä lukuun ottamatta, röntgenkuvaa ei otettu ja hintaa käynnille tuli 110,00€ (sis. alv). Asemalla Mikael sai neljää eri lääkettä nesteytyksen lisäksi. Kotimatka sujui ihan tajuttoman nätisti, Mikael valitti vain pari kertaa, kun jouduin ottamaan käden pois kantokopasta ja olin kuin puulla päähän lyöty tämän takia. Olen tottunut siihen infernaalisesti karjuvaan apinaan, joka möyryää ylösalaisin kopassa mitä typerimpiin asentoihin ja tämä on syynä sille, miksi olen valinnut aina lähimmän eläinlääkäriaseman hinnasta juuri välittämättä. Kotona otin Mikaelin syliin samalla, kun katsoin paria vapaaottelumatsia ja totta kai oli pakko ottaa herra Rotuvaliosta muutamia edustavia lääkepöllykuvia. Mainittakoon, että Mikael rakastaa korvien möyhennystä eikä normaalistikaan välitä niiden ihmisen aiheuttamasta muodonmuutoksesta.

Mikä look on paras känni-Miikhille?

Onko kukaan perehtynyt tarkemmin eläinlääkärimaksuihin ja siihen, millä tavoin ne määräytyvät? Vai meneekö se puhtaasti sillä logiikalla, että arvostetulla ja hyvällä sijainnilla olevalla klinikalla on varaa pyytää enemmän asiakkailtaan? Entä onko laitteiden käyttö aina manuaalista työtä kalliimpaa? On jotenkin hullunkurista, että alle kolmekiloisen kissan röntgenkuva yleisanestesiassa ja kolme lääkettä maksoivat yli satasen enemmän kuin melkein neljäkiloisen kissan nukutus, hampaiden puhdistus ultraäänilaitteella, ienrajojen putsaus, hampaiden kiillotus, nestytys ja neljän lääkkeen antaminen. Animagilla hammaskiven poiston ja röntgenkuvan hinnaksi arvioitiin vähintään 350€ ja Sopulitiellä sanottiin, että riippuen vähän mitä kaikkea kissan suusta löytyy hinnaksi tulee noin 220€. Nyt röntgenkuvaa ei otettu, joten pääsin 110€ euroa halvemmalla ja tästäkin minulla on vielä mahdollisuus lähettää korvauspyyntö LähiTapiolaan.

Kannattaa siis ehdottomasti tehdä vähän tutkimustyötä eläinlääkäriklinikoiden suhteen, mikäli lompakko sitä vaatii. Yksi hyvä keino on etsiä googlesta oman lähialueen klinikat (tai miksei vähän kauempaakin, jos on auto tai kissan kanssa matkustaminen julkisilla on mahdollista), ottaa puhelin reippaasti käteen ja tiedustella hintoja omiin tarpeisiinsa. Myös kokemusten lukeminen keskustelupalstoilta kriittisellä silmällä toiminee. Animagissa ei ole mitään vikaa, mutta Sopulitien kotoisa ilmapiiri, ystävällinen henkilökunta ja järkevä hinnoittelu (pidetään mielessä, että nyt ollaan Helsingissä) taisivat voittaa minut puolelleni mitä pikkutoimenpiteisiin tulee.

RUROK 11.4.2015

Vuorossa nyt vihdoinkin se luvattu postaus PetExpon yhteydessä järjestetystä Rurokin näyttelystä. Kasvattaja oli ilmoittanut Mulanin molemmille päiville, mutta itse olin paikalla vain lauantaina. Ihan käsittämätöntä, miten nopeasti koko tapahtuma oli ohi. Ei tullut kertaakaan käyttöä reppuun pakatulle kirjalle, sen verran sai olla skarppina huonon informaatiokulun vuoksi; joko piti yhtäkkiä napata kissa kainaloon ja kipittää jonnekin tai sitten juosta ympäri hallia etsimässä muiden kissoja, kun niitä kaivattiin paneeliin. Esimerkiksi tuomariopiskelijan jostain tutkimuksesta ei ilmoitettu sanallakaan, vaikka paikalle haluttiin mahdollisimman monta IV-kategorian kissaa. Mulania tultiin myös jossain vaiheessa kyselemään (ei ihan totta mitään hajua, mitä varten :D) ja tämän seurauksena jotenkin ihmeessä päädyin esittelemään jonkun toisen kissaa, kun assareita ei ollut tarpeeksi. Käsien desinfioinnin jälkeen sain sympaattisen siamilaisen syliini ja eipä tuo nyt kovin haastavaa ollut venyttää sitä, heh. Tuo pikainen kokemus kyllä herätti suuren mielenkiinnon assarihommia kohtaan, pitänee jossain vaiheessa tutkia, järjestetäänkö koulutuksia missään päin Helsinkiä.

Tämänkertaisella videolla on vähemmän arvostelu- ja paneelihetkiä, sillä sain yksinkertaisesti liian paljon ihanaa materiaalia suloisista ja uteliaista kissoista. Oli haastavaa tehdä videosta koherentti ilman, että se on nälkävuoden pituinen. Piti myös vilauttaa vähän ainokaista ostostani, johon rakastuin sillä sekunnilla kun silmät siihen osuivat. Ei se nyt impulssiostos ollut, vaan pikemminkin "en tiedä, mitä teen tällä, mutta keksin varmasti jotain." :D

Voitto ei tällä kertaa tullut kotiin kumpanakaan päivänä, mutta CAGCIB:it kyllä. Mulan oli jostain syystä erittäin hermostunut ja kärttyinen, mikä oli lauantaina arvostelleen tuomarin Henry Hornellin mukaan ainoa syy, miksei voinut ottaa kissaa paneeliin. Kovasti kehui kokonaisuutta, mutta silmien pyöreähköstä muodosta ja turkin (stressi)hilseilystä tuli huomautuksia. Kikkare oli jo eläinlääkärin tarkastuksessa pahantuulinen ja tällä mentaliteetilla kissa meni myös sunnuntaina näyttelyyn. Mielestäni tämä oli suuri sääli, varsinkin kun itse pääsin nyt kunnolla nauttimaan näyttelystä. Yritin rauhoitella Mulania parhaani mukaan, ja tämä onnistui vain kun se sai olla täysin paikoillaan sylissäni. Ihastelemaan tulleet ihmiset olivat oikein jees ja erään silittämään uskaltautuneen pikkutytön hiuksia oli kiva syödä - mutta heti kun piti vaihtaa asentoa tai venyttää näyttelyasentoon niin tuli kovat vastalauseet. Mulanin vatsa oli kyllä löysällä, joten epäilen sen olleen vähän kivulias. Kotona ollaan monta kertaa harjoiteltu venyttelyä ja aikaisemmin ei sen kanssa ole ollut ongelmia.

Petri otti meistä kuvia ja mielestäni parissa otoksessa näkyy hyvin pikkuneidin pahantuulisuus. :D Sanomattakin selvää, että ruusukkeeton kotiinpaluu ei haitannut palvelijaa, mutta toivon kovasti, että Mulan oppisi rentoutumaan niin näyttelyistä tulisi mukavampia kokemuksia sillekin. Mikäli teillä on joitain ehdotuksia niin otan niitä mielelläni vastaan!

Kaikki alla olevat kuvat ovat © Petri Jaakkola.

Ajassa taaksepäin.

Näyttelyvideon julkaiseminen viivästyy nyt hieman, sillä löysin todellisia aarteita! Olin siinä käsityksessä, että olin taltioinut Mulanin pentuvaihetta vain muutamalla hassulla kuvalla ja sen jälkeen luovuttanut (koska mustan ADHD-kissan kuvaaminen on turhauttavaa), mutta olihan tuolla koneen kätköissä muutamat videopätkät kotiutumispäivältä. Väsäsin pienen koosteen tänne blogiin, joten viihdyttäköön se teitä lukijoita siihen asti, kunnes pääsen näyttelyotosten editointiin.

Pakko muuten myöntää, että yksi kohta erityisesti saa sydämeni sulamaan ja vikisemään ääneen. Suosittelen siis katsomaan videon iiiiihan loppuun. Vähän myös hävettää Mikaelin puolesta, joka näyttää niin käsittämättömän nuijalta "dööö nainen!" -ilmeensä kanssa. :D

PS. Kiinnostaisiko teitä nähdä kasvattajan ottamia vauvakuvia Mulanista?

Selviytymislaukkuni näyttelyyn.

Näyttelyviikonloppu lähestyy taas hurjaa vauhtia, osallistuvat kissat on puunattu jokaista karvaa myöten ja niiden tarvikkeet lähes kaikki pakattu jännittäviä hetkiä varten. Kaikki on mietitty valmiiksi ja check-lista tarkistettu tuhanteen kertaan - paitsi omistajan osalta. Mikä siinä on, että kissan ollessa kyseessä kaikki hoituu rutiinilla, mutta kun pitäisi miettiä mitä itse tarvitsee mukaan, meneekin sormi suuhun? Minä pakkaan sellaisella maailmanloppumentaliteetilla ja olen lopputuloksesta ylpeä tasan siihen hetkeen asti, kunnes pitäisi lähteä julkisilla matkaan sen oman säkin ja kissan kantokopan kanssa. Loogisesti ajateltuna on ihan turhaa kuluttaa energiaa jopa 10-tuntisiksi venyvissä tapahtumissa kantamalla painavaa reppua, jonka sisällöstä ei tarvitse puoliakaan.

Huomisen PetExpon yhteydessä järjestettävän Rurokin näyttelyn patistamana mietin täysin uusiksi, mitä ihan oikeasti tarvitsen mukaan. Toisin sanoen, mitkä ovat minulle ne aivan välttämättömimmät asiat, joita tulen yhden päivän aikana käyttämään. Minulla on takana kaksi yksipäiväistä näyttelyä, joiden pohjalta osaan jo vähän skaalata tarpeitani. Luokittelin tavarani kolmeen kategoriaan, jotka menevät seuraavanlaisesti:

Eväät

Kuudesti viikossa treenavana ihmisenä minulle se kaikkein tärkein asia. Näyttelyt ovat yllättävän uuvuttavia, vaikka mahdollisuus istua lähes koko päivän on olemassa. Riippuu täysin paikasta, minkälaista ruokaa näyttelyssä on mahdollista syödä. Messukeskuksen ruokatarjonnasta löytyy valinnanvaraa, joten turvaudun tällä kertaa vesipullon lisäksi vain proteiini- ja kaurapatukkaan, banaaniin sekä pussitettuihin cashewpähkinöihin ja gojimarjoihin. Nämä ovat huoneenlämmössä säilyviä ja näppäriä välipaloja, jotka tukevat hyvin jaksamista siihen asti, kunnes on aika pitää tauko ja käydä etsimässä vähän isompi ateria.

Mukavuus

Kaikesta muusta voi tinkiä, paitsi retkituolista. Sen ei tarvitse olla mikään erityisen hieno, ihan selkänojatonkin (kuten minulla) on todella mukava siinä vaiheessa, kun jalat tuntuvat keitetyltä spagetilta. (Sitä paitsi Mulan rauhoittuu parhaiten sylissäni, joten senkin vuoksi tuoli on minulle pakollinen.) Kannattaa myös ottaa huomioon, että isoissa tiloissa tehokas ilmastointi voi tulla ikävänä yllätyksenä, varsinkin jos on väsynyt, joten pitkähihainen on hyvä napata mukaan. Mikäli pärjääkin t-paidalla, pitkähihaisen voi hyvin sitoa vaikka vyötärölle. Omaa vuoroa odotellessa on kiva olla jotain tekemistä mukana, etenkin jos näyttelyyn lähtee yksin ja puhekavereita kävelee ohi vain silloin tällöin. Itse kannan aina kirjaa mukanani, joten sen kummemmin asiaa ei tarvitse miettiä, vaikka en todennäköisesti sitä tulekaan tarvitsemaan kuin meno- ja kotimatkalla.

Muut

Kirjaimellisesti kaikki muut, joita en kokenut tarpeelliseksi lajitella tarkempiin alakategorioihin. Yllä mainittujen asioiden lisäksi aion mahduttaa yhteen ainokaiseen reppuuni käsipyyhkeitä, lompakon (käteistä on aina hyvä varata mukaan!), paperia, kynän ja kameran blogia varten. Myös särkylääkkeet pääsevät mukaan, sillä niveleni kipuilevat helposti, jos unohdun istumaan pitkäksi aikaa samaan asentoon.

Kuvittelisin, että listani on hyvin samankaltainen muiden näyttelyharrastajien kanssa. Haasteet toki kuuluvat elämään, mutta välillä on mukavaa tehdä olemassaolostaan mahdollisimman helppoa, minkä vuoksi minua itse asiassa kiinnostaa kovastikin tietää, mitä te pakkaatte näyttelyihin mukaan. Jätinkö mainitsematta ilmiselvän hengenpelastajan vai saitteko tästä itse jotain ideoita? Kertokaahan myös, oletteko tulossa PetExpoon! Itse olen paikalla Mulanin kanssa lauantaina 11.4. aamusta tapahtuman loppuun eli sinne klo 18 asti. Kaikki kissat on sijoitettu halliin numero 4, ja meitä saa tulla moikkaamaan IV-kategorian kissojen joukosta, mikäli meidät vain löytää. :)

Elämäni Mikaelina #1: Merilevä

Vanhempi itämaiseni aiheuttaa meille usein naurukohtauksia, jotka saavat haukkomaan henkeä ja tuovat lähes vedet silmiin - ihan vain olemalla Mikael. Kaikilla kissoilla on toki omat oikkunsa, mutta välillä tuntuu, että Miikh on oikeasti hieman hullu. Ja tämä on vain hyvä asia! On vaikeaa huolehtia laskujen maksamisesta tai ulkonäköpaineista, kun lemmikki tekee yhtäkkiä jotain aivan odottamatonta, ehkä jopa ihmismäisellä tavallakin. Tämä toistui taas yksi päivä, minkä myötä tajusin jotain: kuinka suuri sääli se on, ettei nämä huvittavat pienet asiat ole koko muun maailman tiedossa. Tästä ajatuksesta syntyi Elämäni Mikaelina -sarja, joka koostuu lyhyistä kertomuksista kuvien ja videoiden kera. Niiden ainoa tarkoitus on tarjota meille kaksijalkaisille jonkinlainen tulkinta yhdestä suurimmista mysteereistä: millaista on olla Mikael?

Matkamme alkaa merilevästä.

Kuivatut merilevälastut kuuluvat kissan luonnolliseen ruokavalioon, ainakin silloin, kun palvelija niitä itselleen ostaa. Merilevän ja Mikaelin rakkaustarina alkoi niin kuin monet muutkin ruokahitit: "Et sä kuitenkaan tykkää." No kyllä tykkäsi. :D Säilytän lastuja tuunatussa hillopurkissa ja kuullessaan tuon kumean lasikannen kolahduksen Mikael syöksyy keittiöön, nousee takajaloilleen ja hellästi taputtaa etutassullaan reittäni. Suusta ei pääse kiivasta ruokarääkymistä, vaan pikkulapsen vaikerrusta muistuttavaa piipitystä. Vielä kertaakaan en ole pystynyt kovettamaan sydäntäni ja olemaan antamatta pientä palaa. (Paitsi alla olevia kuvia ottaessa, sillä kyseiset lastut on maustettu chilillä.)

Anna se tänne, senkin kakkapää. >:(

Hämärän peittoon jää, mitä tämä obsessio kertoo Mikaelin sielunelämästä. (Että hän on aasialainen?) Epäilen vahvasti, että suolaisuus on avainasemassa, sillä merilevän lisäksi on vain toinen herkku, jota Miikh kerjää... ja se onkin seuraavan osan aiheena.