Elämäni Mikaelina #3: Hikisukat

Palaamme jälleen Mikaelin hämmentävän omituisiin mieltymyksiin, tällä kertaa keskittyen kissojen hajuaistin rikkaaseen maailmaan. Vuorossa on - tadaa - hikisukat! Kyllä. Mitä kauemmin ne ovat hiostavissa kengissä muhineet, sen parempi. Myös treenivaatteet, joissa on tuoretta hikeä ovat Miikhin mielestä aika ihanat, mutta niistä ei ole videokuvaa. Katsokaa nyt itsekin, tuo on selvää rakkautta.

Viltti.

Tarkemmin ottaen Mulanin 1-vuotissynttäriviltti. Kasvattaja naureskeli, että vähän tulee myöhässä, mutta eipä se meitä haitannut. Viltti oli jo käytössä Tallinnan näyttelyreissulla pehmikkeenä sturdin pohjalla, mutta sen enempää käytännön hyötyä siitä ei Mulanille ole juuri ollut. (Voiko vilttiä muka syödä? No ei voi.)

Jos sitä ei voi syödä, suolistaa tai repiä palasiksi, Mulania ei kiinnosta.

Miikh sen sijaan... no, viltti ehti olla ehkä 30 sekuntia sohvalla näyttelykassien purkamisen jälkeen, kunnes Mikael päätti, että se on hänen. :D Punavalkoinen karvakasa käpertyi heti viltin uumeeniin, mutta tosirakkaus alkoi vasta sitten, kun pehmustin sillä tyhjän pahvilaatikon. Voi sitä riemua. En tiedä olenko maininnut täällä blogissa aikaisemmin, mutta Mikael ei Mulanin tulon jälkeen ole enää oikein leikkinyt yhtä suurella vimmalla kuin Adan ollessa vielä luonani. Vähän se säntäilee lelujen perään, mutta heti kun Mulan liittyy leikkiin, Mikael vetäytyy omiin oloihinsa. Jostain syystä pahvilaatikossa istuessaan Mikaelista tulee kamala peto, joka riehaantuu pienimmästäkin yllytyksestä. Kai se on jonkinlainen turvapaikka Kikkareelta, sillä siskontytöllä on tapana törmäillä Miikhiin jahtihurmiossa...

Laatikon ulkopuolellakin vilttiin tulee säilyttää jonkinlainen kontakti - vaikka sitten yhdellä tassulla.

On tuosta itse asiassa ollut myös minulle iloa. Viltti on nimittäin niin suuri, että se käy hyvin peitosta ihmisellekin. Jos työvuorojärjestelyjen takia en voikaan nukkua makuuhuoneessa, tuo lämmittää mukavasti sohvalla maatessa samalla kun kissat änkeävät jalkojen väliin. :)

Studiokuvia.

Mainitsin Hämeenlinnan näyttelypostauksen yhteydessä ohimennen kuvaustuokiosta Tessan kanssa, mutta en koskaan sitä, kumpi kissoista studioon pääsi. Mulan on jo kerran aikaisemmin itse asiassa ollut Tessan käsittelyssä, ja koska olen jo pidemmän aikaa halunnut Mikaelista ammattilaisen ottamia kuvia, oli vain luonnollista raahata Miihki-poika näyttelyhälinästä hetkeksi pois.

Tuleeko kenellekään yllätyksenä se, että Mikael karjui päänsä puhki ja yritti koko ajan tulla syliini? :') Olin jo sanomassa Tessalle hetken kuluttua, että juu kiitos, tämä taitaa olla tässä, mutta yllättäen Mikael sitten vähitellen rauhoittui ja lopetti huutamisen. Kolmekin suhteellisen onnistunutta kuvaa tuli yllätyksenä, koska poika tosiaan kohelsi melko taitavasti. Tummanlila tausta oli itse asiassa jo valmiina ja päädyin pitämään sen, tuo mukavasti tuota punaista turkkia esiin, vai mitä mieltä olette? :)

Tämän yhden kokemuksen perusteella tuli hyvin selväksi, että mallinhommat eivät ole Mikaelin juttu sitten ollenkaan, ja reippaan taputuksen kera lupasin, että enää ei oteta kuvia vieraissa studioissa. :D

International Cat Day!

Vuonna 2002 IFAW:n perustama juhlapäivä (no onhan se ;D) on taas täällä! Yritin sen kunniaksi saada söpöjä sylikuvia molemmista kissoista, mutta eihän niitä kiinnostanut yhtään. Torkkuvat tälläkin hetkellä ylimmässä pesässä kiipeilypuussa, etten varmasti pääse sohimaan kameran kanssa. Ei sitten.

Ettei postaus kuitenkaan tyssäisi tähän, antakoon tämä nyt hyvän tekosyyn laittaa eri kuvaussessioista jääneitä ylimääräisiä kuvia, joita ei muuten olisi tullut julkaistua laisinkaan.

Miikhillä on asiaa.
Gremlin! Ei kun siis Mulan...
Vätystää.
Kikkareen tuijotus.
Oodi niille ajoille, kun taloa ei vielä oltu huputettu ja luonnonvaloa tuli ikkunoista.
Kilometrihäntä.
Koristekissa.

Hyvää kansainvälistä kissapäivää! Mikäli aiotte kuvata kissojanne, tapahtukoon se paremmalla menestyksellä kuin täällä...

Elämäni Mikaelina #2: Juuressipsit

Huhtikuussa alkaneen sarjan toinen osa on vihdoinkin täällä! Viimeksi kommenteissa arvattiin hyvin lähelle, mitä tämä postaus tulee käsittelemään, mutta allekirjoittanut pitää silti oikeuden pieneen pilkunviilaamiseen. Saanen siis esitellä teille Mikaelin intohimo nro 2:n, juuressipsit.

Mikäli ihminen mielii näitä rouskuttaa, on yllä olevan kuvan näkyyn pakko varautua. Vieressä nimittäin huojuu takajaloilla tasapainotteleva kissa, joka tassuillaan koittaa yltää mihin tahansa saadakseen haluamansa. Kuten merilevälastujenkin kanssa, suusta ei purkaudu rääkymistä, vaan hentoa ja lähes anelevaa valittamista. Tällä kertaa sain jopa suht edustavaa videokuvaa tapahtumasta, joten annetaan videon puhua puolestaan. (Muistakaa katsoa HD-laatuisena.)

En tiedä kumpi on hauskempaa, Mikaelin haparoivat tassut vai hullunkurisen ihmismäinen rouskutusääni, kun sipsi on saatu suuhun. Ja todettakoon tämä itsestäänselvyys vielä varmuuden vuoksi: silloin harvoin kun näitä meille hankitaan, saa Mikael korkeintaan vain pari pientä palaa. :)

Hampaita, hintavertailua ja humalaisia.

Huh, josko tässä olisi viimeinen eläinlääkäriaiheinen postaus vähään aikaan. Käytin tässä kuussa nimittäin molemmat kissat klinikalla hammasasioissa, ja onneksi molempien osalta sain vain hyviä uutisia. Ajattelin tehdä vähän hintavertailua, vaikka samoja toimenpiteitä ei tehtykään. Mielestäni näistä nimittäin käy hyvin ilmi, että tasokasta hoitoa on mahdollista saada vähän halvemmallakin. Luvassa on myös muutamia surkuhupaisia (kännykkälaatuisia) kuvia, joita ei pidä ottaa turhan vakavasti. :)

Aloitetaan Mulanin mysteerihampaasta - tai siis kadonneesta sellaisesta. Minulla ei ole mitään käsitystä, missä tai miten se olisi voinut irrota, mutta yksi päivä satuin vain huomaamaan, että oikeanpuoleisen kulmurin kohta ammotti tyhjyyttään. Ien ei punottanut, eikä alueella ollut mitään tulehdukseen tai aristukseen viittaavaa. Otin yhteyttä kasvattajaan, jonka mielestä olisi hyvä kuvauttaa hampaisto jäännösjuurten ja niistä aiheutuvien ongelmien varalta. Näin päädyin varaamaan ajan lähimmältä klinikaltani, Animagilta, jonka eri toimipisteissä olen asioinut aikaisemminkin ja aina saanut erinomaista ja luotettavaa palvelua.

Hetki rauhoitusaineen annon jälkeen. Sain jäädä silittelemään Mulania sen vaikutusta odotellessa.
Tilulii.

Jätettyäni Mulanin (joka muuten sai hoitavalta lääkäriltä lempinimen Elohopea ylivilkkautensa vuoksi, hihii) klinikalle suuntasin kotiin ja noin kolmen tunnin kuluttua tuli soitto, että mustan lapsosen voisi tulla noutamaan kotiin. Suunnitelman mukaan hampaisto oltiin röntgenkuvattu, mutta mihinkään jatkotoimenpiteisiin hampaiden harjauksen lisäksi ei ollutkaan tarvetta: mitään jäännösjuuria ei näkynyt. Hammas oli siis irronnut juurineen päivineen täysin siististi pois. Hintaa koko käynnille tuli yhteensä 213,88€ (sis. alv), ja ko. käynnin aikana Mulan sai yhtä nukutusainetta ja kahta eri rauhoitusainetta.

Jotkut ehkä muistavatkin, että alunperin varasin ajan Mikaelillekin Animagilta, mutta kauhistelemani hinta-arvio sai etsimään muita vaihtoehtoja. Äitini tiesi vinkata Herttoniemessä sijaitsevasta Sopulitien eläinlääkäriasemasta, ja samat toimenpiteet (hammaskiven poisto ja röntgen) maksoivat siellä yli sata euroa vähemmän. Suuntasimme sinne itse asiassa tänä aamuna, joten, krhm, tapahtumat ovat erittäin tuoreessa muistissa. :D

Klinikan pientä L-kirjaimen muotoista odotusaulaa oltiin laajennettu sisäterassin muodossa, joten pääsin vähän syrjempään huutavan Mikaelin kanssa odottamaan aikaamme. Klinikkamanageri Kristiina Rautio (se rotukissatuomari) tuli katsomaan, kuka kopassa oikein karjuu ja jopa muisti Mikaelin pentuajalta, jolloin kasvattaja oli tuonut koko S-pentueen paikalle värinselvitysasioissa. Rautio kehui Mikaelia oikein komeaksi ja tiedusteli, ollaanko käyty näyttelyissä. Tämä on absurdin huvittavaa vain niille, jotka tuntevat Mikaelin, ja niinpä hymähtelin yksiselitteisesti, että kissa myytiin minulle lemmikkitasoisena. Uskokaa tai älkää, mutta Rautio kummasteli tätä ja oli täysin eri mieltä. Selitin kyllä vielä, että Mikael on hyvin arka ja yksi varvaskin puuttuu, joten emme muutenkaan kävisi näyttelyissä. Tämä suuri uutinen Mikaelin "arvosta" oli joka tapauksessa pakko jakaa miehen kanssa ja vastaukseksi sain seuraavan tekstarin:

"Mitä helvettiä? Ollaan aina luultu, ettei Mikaelista olis mihinkään, mutta se onkin koko ajan ollut salaa rotuvalio ;(. Ei sitä kyllä luonteen puolesta veisi kirveelläkään näyttelyyn, vaikka olisikin kaikki varpaat tallella. Onko kissoille vammaisurheilua? :D Nimittäin kategoriassa Kaunein kolmijalkainen kissa voisi Mikael olla aika kovilla."

Pian tämän jälkeen meidät kutsuttiin toimenpidehuoneeseen, missä keskustelin hammaslääkärin kanssa Mikaelin taustoista ja päädyimme siihen ratkaisuun, että hampaat on fiksua röntgenkuvata vain, jos suussa näkyy jotain epäilyttävää. Mikael ei taaskaan tuntenut piikkiä persuksessa, koska yhyy henkinen tuska ja poika ampaisi saman tien syliini vikisemään. Siinä sitten heijailin ja paijasin Mikaelia, kunnes sen silmät alkoivat harottaa ja lopulta koko kissa oli täysin tutulutu.

Tunnin odotusaika tuntui naurettavan lyhyeltä ja heräämisestään poika ilmoitti määkymällä ihan itse henkilökunnan sijaan. Koska kaikki oli kunnossa hammaskiveä ja pientä ienten ärsytystä lukuun ottamatta, röntgenkuvaa ei otettu ja hintaa käynnille tuli 110,00€ (sis. alv). Asemalla Mikael sai neljää eri lääkettä nesteytyksen lisäksi. Kotimatka sujui ihan tajuttoman nätisti, Mikael valitti vain pari kertaa, kun jouduin ottamaan käden pois kantokopasta ja olin kuin puulla päähän lyöty tämän takia. Olen tottunut siihen infernaalisesti karjuvaan apinaan, joka möyryää ylösalaisin kopassa mitä typerimpiin asentoihin ja tämä on syynä sille, miksi olen valinnut aina lähimmän eläinlääkäriaseman hinnasta juuri välittämättä. Kotona otin Mikaelin syliin samalla, kun katsoin paria vapaaottelumatsia ja totta kai oli pakko ottaa herra Rotuvaliosta muutamia edustavia lääkepöllykuvia. Mainittakoon, että Mikael rakastaa korvien möyhennystä eikä normaalistikaan välitä niiden ihmisen aiheuttamasta muodonmuutoksesta.

Mikä look on paras känni-Miikhille?

Onko kukaan perehtynyt tarkemmin eläinlääkärimaksuihin ja siihen, millä tavoin ne määräytyvät? Vai meneekö se puhtaasti sillä logiikalla, että arvostetulla ja hyvällä sijainnilla olevalla klinikalla on varaa pyytää enemmän asiakkailtaan? Entä onko laitteiden käyttö aina manuaalista työtä kalliimpaa? On jotenkin hullunkurista, että alle kolmekiloisen kissan röntgenkuva yleisanestesiassa ja kolme lääkettä maksoivat yli satasen enemmän kuin melkein neljäkiloisen kissan nukutus, hampaiden puhdistus ultraäänilaitteella, ienrajojen putsaus, hampaiden kiillotus, nestytys ja neljän lääkkeen antaminen. Animagilla hammaskiven poiston ja röntgenkuvan hinnaksi arvioitiin vähintään 350€ ja Sopulitiellä sanottiin, että riippuen vähän mitä kaikkea kissan suusta löytyy hinnaksi tulee noin 220€. Nyt röntgenkuvaa ei otettu, joten pääsin 110€ euroa halvemmalla ja tästäkin minulla on vielä mahdollisuus lähettää korvauspyyntö LähiTapiolaan.

Kannattaa siis ehdottomasti tehdä vähän tutkimustyötä eläinlääkäriklinikoiden suhteen, mikäli lompakko sitä vaatii. Yksi hyvä keino on etsiä googlesta oman lähialueen klinikat (tai miksei vähän kauempaakin, jos on auto tai kissan kanssa matkustaminen julkisilla on mahdollista), ottaa puhelin reippaasti käteen ja tiedustella hintoja omiin tarpeisiinsa. Myös kokemusten lukeminen keskustelupalstoilta kriittisellä silmällä toiminee. Animagissa ei ole mitään vikaa, mutta Sopulitien kotoisa ilmapiiri, ystävällinen henkilökunta ja järkevä hinnoittelu (pidetään mielessä, että nyt ollaan Helsingissä) taisivat voittaa minut puolelleni mitä pikkutoimenpiteisiin tulee.

Elämäni Mikaelina #1: Merilevä

Vanhempi itämaiseni aiheuttaa meille usein naurukohtauksia, jotka saavat haukkomaan henkeä ja tuovat lähes vedet silmiin - ihan vain olemalla Mikael. Kaikilla kissoilla on toki omat oikkunsa, mutta välillä tuntuu, että Miikh on oikeasti hieman hullu. Ja tämä on vain hyvä asia! On vaikeaa huolehtia laskujen maksamisesta tai ulkonäköpaineista, kun lemmikki tekee yhtäkkiä jotain aivan odottamatonta, ehkä jopa ihmismäisellä tavallakin. Tämä toistui taas yksi päivä, minkä myötä tajusin jotain: kuinka suuri sääli se on, ettei nämä huvittavat pienet asiat ole koko muun maailman tiedossa. Tästä ajatuksesta syntyi Elämäni Mikaelina -sarja, joka koostuu lyhyistä kertomuksista kuvien ja videoiden kera. Niiden ainoa tarkoitus on tarjota meille kaksijalkaisille jonkinlainen tulkinta yhdestä suurimmista mysteereistä: millaista on olla Mikael?

Matkamme alkaa merilevästä.

Kuivatut merilevälastut kuuluvat kissan luonnolliseen ruokavalioon, ainakin silloin, kun palvelija niitä itselleen ostaa. Merilevän ja Mikaelin rakkaustarina alkoi niin kuin monet muutkin ruokahitit: "Et sä kuitenkaan tykkää." No kyllä tykkäsi. :D Säilytän lastuja tuunatussa hillopurkissa ja kuullessaan tuon kumean lasikannen kolahduksen Mikael syöksyy keittiöön, nousee takajaloilleen ja hellästi taputtaa etutassullaan reittäni. Suusta ei pääse kiivasta ruokarääkymistä, vaan pikkulapsen vaikerrusta muistuttavaa piipitystä. Vielä kertaakaan en ole pystynyt kovettamaan sydäntäni ja olemaan antamatta pientä palaa. (Paitsi alla olevia kuvia ottaessa, sillä kyseiset lastut on maustettu chilillä.)

Anna se tänne, senkin kakkapää. >:(

Hämärän peittoon jää, mitä tämä obsessio kertoo Mikaelin sielunelämästä. (Että hän on aasialainen?) Epäilen vahvasti, että suolaisuus on avainasemassa, sillä merilevän lisäksi on vain toinen herkku, jota Miikh kerjää... ja se onkin seuraavan osan aiheena.

Puunausta ja piikkejä.

Meidän taloudessa, johtuen kissojen syntymäajasta, rokotukset sijoittuvat alkukevääseen. En ole varmaan sitä koskaan erikseen täällä blogissa maininnut, mutta Mikael ei voi sietää eläinlääkärille menoa. Ihan sama, missä merkeissä visiitti tapahtuu. Julkisilla matkustaminen, vieraiden ihmisten käsittelemäksi joutuminen sekä oudoille äänille ja hajuille altistuminen ovat ehkä kaikkein pahin kombo tuolle stressiapinalle - ja silti palvelija pakottaa siihen jälleen kerran. Viime vuonna piti ihan nolona pahoitella, kun olin tekemässä lähtöä Animagista, sillä tutkimuspöytä oli täysin valkoisen karvan peitossa.

Tuosta viisastuneena ajattelin hiukan eliminoida tippuvan karvan määrää furminoimalla Mikaelin edeltävänä päivänä. (Koska let's face it: tuo kissa ei koskaan lakkaa ahdistumasta kodin ulkopuolella.) Furminoinnin jälkeen turkki oli tajuttoman sähköinen ja näytti muutenkin hirveän epäsiistiltä. Olen vähän OCD eläinlääkärikäyntien suhteen, enkä tykkää viedä kissaa rupsahtaneen näköisenä paikalle. Niinpä olin jo säätämässä veden lämpötilaa optimaaliseksi pahaa-aavistamatonta uhria varten, kun hihittelin mielessäni, että tyyppi on 2 vuotta ja 3 kuukautta vanha ja edelleen kylpyneitsyt. Ei enää kauaa.

Ensimmäiset pari minuuttia menivät puhtaasti pöllämystyneen häkeltyneessä mielentilassa. Kissan osalta siis. Mikael ei äännellyt mitenkään, kääntyi vain katsomaan että mikäs helvetti hänen karvojaan liimaa kroppaan kiinni. Suihkuttelu meni mukavasti, mutta sitten kun shampoo astui kuvioihin niin poika taisi tajuta, että kylvyn ei oikeasti kuulu olla kissan mielestä siedettävää. :D Parit vastalauseet kajahtivat ilmoille, ei mitään varsinaista rääkymistä, mutta sitäkin ponnekkaammin Mikael yritti jatkuvatsi etsiä pakoreittiä haahuilemalla ympäri ammetta. Olen oikeasti niin kiitollinen siitä, että molemmat kissat enemmän tai vähemmän alistuvat kaikille hoitotoimenpiteille ilman kamalaa tappelua. En tarvinnut siis Mikaelinkaan kanssa apukäsiä, joten loppuhuuhteluiden sekä ylimääräisten vesien rutistelun jälkeen käärin märältä piisamirotalta näyttävän kissan pyyhkeeseen ja aloitin kuivausprosessin, jonka Mikael sai itse viimeistellä.

Surullisen näköinen mutanttitassu.

Kyseessä oli siis ensimmäinen kylpyreissu koskaan ja ero turkin laadussa sen kuivuttua oli ihan mieletön. Mikaelin turkki ei rasvoitu oikeastaan yhtään, eikä se missään vaiheessa näyttänyt varsinaisesti likaiselta, oli vain kulahtaneemman näköinen verrattuna Mulanin säihkyvään karvapeitteeseeen. Poikaystäväkin ihaili silkkisen pehmeää turkkia, joka kaiken lisäksi tuoksui ihanalta. Ei se vieläkään kiiltänyt kunnolla, mutta toisaalta sitä voi olla vaikeampaa havaita monivärisestä karvapeitteestä.

Itse eläinlääkärikeikka sujui häkellyttävän hyvin. Tällä kertaa jälkeen ei jäänyt pientä karvamerta, mutta yhä edelleen Mikael valitti ja haki jatkuvasti turvaa sylistäni. Piikkiin se ei reagoinut mitenkään, vaikka eläinlääkäri kehottikin pitämään tiukasti kiinni kun yleensä se vähän pistää. Henkinen tuska taisi voittaa fyysisen tällä kertaa. :') Pyysin eläinlääkäriä katsomaan oikean puolen takahampaita, joihin on päässyt vaivihkaa keräytymään hammaskiveä. Omaan silmään ne näyttivät aika inhalta, mutta eläinlääkärin mielestä ei ollut ollenkaan huolestuttava tilanne. Itämaisille on kuulemma ominaista kehittää hampaisiin kaikkea moskaa, ja muistankin lukeneeni/kuulleeni tästä aikaisemminkin. Typerä rotuominaisuus, mutta minkäs tuolle voi. :/ Pojalle on varattu aika huhtikuun puolelle hammaskiven poistoa varten ja kyselin vähän hinta-arviota. Eläinlääkäri arvioi, että hampaisto myös kuvataan joten hinnaksi tulee todennäköisesti about 350€. Yritin olla nielaisematta väärään kurkkuun, mutta kyllä tuo hinta vähän karmi vakuutuslaskujen runtelemaa tiliäni. Kaiken lisäksi Mikael pitää varmaan kiikuttaa jossain vaiheessa klinikalle uudestaan, sillä naulakko-onnettomuudessa vammautuneeseen jalkaan on tullut omituinen patti, jossa tuntuu olevan kiinteää ja liikkuvaa komponenttia. Eläinlääkärin mielestä olisi hyvä tarkistuttaa se, joten näillä mennään.

Mieletön maaliskuu.

Voisin murjaista jonkun tajuttoman huonon vitsin joogaa harrastavasta kissasta, mutta taidan jättää sen suosiolla väliin. Enpä minä oikein muuta osaa ajatella tuota kuvaa katsellessa kuin: "Voi Mikael, Mikael, Mikael." Ei sillä kyllä kaikki ole ihan kotona, mikä tekeekin siitä niin loistavan olennon.

Tosiaan, hurjat kaksi postausta tämän kuun aikana. Wautsiwau. Yksi uusi seuraajakin on nähtävästi saatu viime päivityksen jälkeen, ollos tervehditty. Palvelija toipui kahden viikon kuumetautikoettelemuksesta vielä yhden VTI:n saattelemana, minkä jälkeen paluu muay thain pariin oli vihdoinkin mahdollinen ja sen seurauksena lähes kaikki vapaa-aika on mennyt kuntoilun tai siihen liittyvän tiedonhaun parissa. Blogihiljaisuudesta huolimatta paljon aivotyöskentelyä on tehty: pitäisikö Itämaisen laulua laajentaa aavistuksen personal blogin suuntaan, vai suivaantuvatko uskolliset kissaihmiset sellaisesta höpötyksestä? Siinäpä vasta miettimistä.

Idän viisauksia.

"Jos sen jättää esille, se on omaisuuttani." - vanha itämainen sanonta

Kun palvelija sairastaa.

On sanomattakin selvää, että se on raskas koetus kissalle. Palvelun taso laskee, jokaisesta asiasta pitää huomauttaa monta kertaa ja aikataulut saattavat mennä sekaisin, kun eräs vain torkkuu muka kuumeen nujertamana. Kukaan ei leikitä, mitään jännää ei tapahdu. Mutta ei kissa ihan toimettomaksikaan voi jäädä. Jotta palvelija parantuisi nopeammin ja pääsisi taas ruotuun, on muutamia asioita, millä kissa voi vaikuttaa tähän epätasapainoon.

1. Nauru luo positiivista energiaa, joka avittaa paranemisprosessia. Väännä tassusi siis mahdollisimman hölmön näköisiksi.

2. Katso palvelijaa syvälle silmiin ja huijaa hänet luulemaan, että teillä on ainutlaatuinen yhteys.

3. Antaudu jostain syystä niin paljon ihmisten rakastamaan peittopelleilyyn.

4. Älä kuitenkaan unohda silloin tällöin näyttää, miten epätyytyväinen olet saamaasi kaltoinkohteluun.

5. Pinnistele ja pyri vaikuttamaan empaattiselta. Kyllä sinä palvelija kohta paranet, ei huolta, pääset sitten taas tottelemaan käskyjäni. *pat pat*

6. Ole kissa ja tee kissa-asioita, sillä sellaisesta on kiva ottaa turhia kuvia ja se saa palvelijan ajatukset sairaudestaan välillä muualle.

Ota iisisti.

Videot on kuvattu viime vuoden puolella, mutta sopivat tunnelmaltaan oikein hyvin lähipäivien tapahtumiin. Pitkittyneen kuumeen ja todennäköisesti mononukleoosin vuoksi tämä palvelija ei ole hirveästi ketään palvellut, hyvä kun saanut perusjutut hoidettua. Aina silloin tällöin löytyy pari tuntia vuorokaudesta, kun energiataso on vähän parempi ja jaksaa oikeasti puuhastellakin jotain. Pitää toivoa, että olo paranisi huomattavasti, sillä ensi viikon alussa olisi tarkoitus mennä kasvattajan luokse katsomaan tiitiäisiä.

Sour Cream & Onion.

Äärimmäisestä tarkkaavaisuudesta kielivät tihrusilmät. Keittiön pöydällä on jotain, ja pieni kulinaristi tietää sen.

Tässä vaiheessa kansi meni takaisin paikoilleen, kun purkki oli karata kissan mukana lattialle.

Mikael on Maistelija. Kulinaristi. Hän ei pidä ruoasta, hän rakastaa sitä. Mistään ruokamerkistä ei ole koskaan kieltäydytty. Kuppi tyhjenee aina.

Joku aika sitten selvisi, että pizza ja pikkuleivät ovat juuri Mikaelin juttu, joten en tiedä, miksi Pringles-hulluus huvittaa niin paljon. Mikään muu herkku ei aiheuta yhtä hysteeristä kiehnäystä ja voimakasta kehräystä tässä pienessä miehessä. Riittää, että otan tuon vihreän purkin esiin ja se on menoa. Totta kai annoin ihan pienen maistiaisen "et sä kuitenkaan tykkää siitä" -mentaliteetilla, mutta olisihan se pitänyt tietää paremmin. Jos se on ihmisruokaa, se on varmasti hyvää. Jos se on ihmisruokaa, joka on epäterveellistä kissoille, se on vielä parempaa! Onneksi oma kontaktini Pringleseihin tapahtuu noin kerran vuodessa, tulisi muuten kamalan paha mieli, kun toinen seuraa vierestä surullisesti määkien. :')

Aurinkokuningas.

Summa summarum.

Tulin siihen lopputulokseen, että menetettyjen postausten rustaaminen uudelleen aiheuttaa vain harmaita hiuksia ja lohjenneita hampaita, joten päätin kohauttaa olkia ja antaa asian olla. Tämän parin kuukauden sisällä ei kuitenkaan ole tapahtunut mitään niin häkellyttävää, että se pitäisi ehdottomasti ikuistaa oman otsikon alle.

Paitsi ehkä Mikaelin 1-vuotissynttärit.

Tai ensimmäinen ja epäonnistunut kontakti villapaidan kanssa.

Äidin hankkima älypelikin on ollut aika kiva juttu.

Mikael on vihdoinkin alkanut itämaistua hyppimällä syliini - mutta vain, kun pesen hampaita.

(Palvelija joutui muokkaamaan profiiliaan yhden vuoden lumpsahdettua taas taakaksi. Mutta kukapa nyt palvelijoista välittäisi.)

Selvisi myös, että Mikael on hulluna pizzaan ja pikkuleipiin.

Äh. Kunniamaininnat näistä tapahtumista saavat riittää.

Valoa joulukuuhun.

Jouduin miettimään hetken, miksi ihmeessä odotinkaan tätä päivää niin innoissani ja sitten tajusin: kissojen joulukalenteri. Kyllä, olen mainostuksen uhri ja niin edespäin, mutta sellainen oli saatava. Hemmetti, en osta edes itselleni joulukanteria. :D En tiedä, olenko vajonnut entistä alemmas ihmisenä vai onko minusta tullut parempi kissanomistaja. Jos minulla ei olisi poikaystävää, voisin olla aika vahvasti sitä mieltä, että hullun kissaleidin kohtalo häämöttää jo hyvin lähellä.

Huumori sikseen. Pitää alkaa miettiä hyvissä ajoin, miten järjestän joulun juhlimisen. Tai siis, en minä jouluihminen ole pätkän vertaa, mutta äidin luokse maalle olisi mukava päästä syömään. (Voitteko kuvitella minut keittiöön hääräämään jouluruokien parissa? Nätimpää jälkeä tulisi siitä, jos menisin alasti hillumaan Saudi-Arabian kaduille.) Kissat voisivat toki tulla mukaan ja ne saisivat taas olla rauhassa omassa huoneessaan, siinä ei olisi mitään monimutkaista. Ongelma on säässä. Tuudittaudun siihen oletukseen, että joulukuun puolivälin jälkeen kärsimme Suomessa inhottavista pakkasista ja lähde siinä sitten itämaista lyhytkarvaa kiikuttamaan kopassa julkisilla. Katti pitäisi vuorata täkkeihin ja silloinkin Mikaelin onnistuisi rimpuloida itsensä niistä ulos ja kököttäisi kohmettuneena boksissaan. Äh.

○ vaihtoehto 1: ano kaveria ruokkimaan kissat parin päivän ajan.
○ vaihtoehto 2: muumioi Mikael fleecellä ja teippaa jeesusteipillä timmiksi pieneksi paketiksi matkan ajaksi.

Kuulostaa hyvältä.

Kumpi?

Molemmat.

Katseet ylös!