Vaivihkainen luikkiminen takaisin kuvioihin.

Itämaisen laulu jäi vähän huomaamattomasti kesälomalle, lähinnä sen takia että halusin rauhassa keskittyä Mikaelin toipumisprosessiin. Viime torstaina saamieni uutisten perusteella kuitenkin ajattelin, että nyt on optimaalinen aika taas palailla kirjoittamisen pariin.

Torstaina oli siis jälleen yksi kontrollikäynti Viikissä - viimeinen kontrollikäynti, jos tarkkoja ollaan ja niinhän me olemme. Kirurgi tuli paikalle arvioimaan Mikaelin liikkumista ja totesi, että eiköhän tämä ollut tässä, kahden viikon häkkilepo vielä ja sitten voi palata takaisin normaaliin elämään. Iloisena siitä, että ei tarvinnut syytää jälleen satoja euroja fysioterapiaan lähdin huomattavasti iloisempana kohti kotia. (Iloni ei valitettavasti tarttunut Mikaeliin, sillä 10 minuuttia ennen kotipysäkkiä kantokopasta alkoi kuulua infernaalista rääkymistä. Sain hävetä silmät päästä. :D)

Toipilasviikot eivät olleet helppoja kummallekaan; palvelijalta meni hermot vähän väliä ja Mikael taas selvästi turhautui isossa koiranhäkissä vaikka kuinka yritin keksiä aktivointia. Jollain tavalla tuosta pojanklopista on tullut vähän kärsivällisempi olento, mikä on ehdottomasti se oikea kehityssuunta, heh. Tulevissa postauksissa voisin vähän enemmän avata, mitä tällä aikavälillä on tapahtunut (hampaiden vaihtuminen, ensimmäinen ulkoilu, koulutus), mutta nyt menen nauttimaan tuon elossa olevan pienen apinan palvelemisesta kiitollisempana kuin koskaan. :)

Lähtötilanne: surkea pieni otus

Lopputilanne: zen-mestari