Höm höm.

Lähes viikon takainen surkea sattumus on saanut blogin hyvin Mikael-painotteiseksi, ja vaikka rouvan sympatiat ilman muuta menevätkin kakaralle, Marna haluaa muistuttaa että hänkin on olemassa. (Niin siis, kaveri alkoi kutsua Lainadaa Marnaksi sen maukumistavan vuoksi ja nimi ikään kuin jäi.) Siitä on itse asiassa paljonkin kerrottavaa, se on - miten sen nyt sanoisi - aika jännä tapaus.

Sylikammoinen, mutta spontaanisti hellyydenkipeä kuvaa Marnaa aika hyvin. Tätä kissaa ei saa kannettua sylissä edes 30-neliöisen asuntoni päädystä toiseen päätyyn ilman rimpuilua, mutta tuota piirrettä kompensoi järjetön rapsutushimo. Ei kulu päivääkään kun en ole vähällä kompastua lattialle kellahtaneeseen, pienen moottorin lailla kehräävään karvapalleroon (se on marnashia ja tarkoittaa "rapsuta"). Parhaimmat kohdat ovat hännän tyvi, korvan tausta ja poski, vatsaan jos erehtyy koskemaan niin omapahan on moka. Lisäksi Marnalla on kissojen tapaan ällistyttävän tarkka kyky olla siellä, missä se on pahiten (parhaiten?) tiellä.

Uudet äänet, esimerkiksi rappukäytävän kaikuva puhe ja palvelijan satunnainen viheltäminen, nostattavat epäluuloisuusmittarin lukemat punaiselle alueelle. Kaikista omistamistani (vaikka Marna onkin vain lainassa) kissoista tämä hupaisa eukko on ehdottomasti hitain sopeutuja. Ajan kanssa siitä on kuitenkin kuoriutunut aivan ihana olento, joka (valitettavasti, Mikiksen mielestä) varastaa yleensä vieraiden huomion.

Marnan ja Mikaelin tullessa luokseni ei tainnut mennä kovinkaan montaa päivää, kun aamulla herättyäni näin jotain omituista: kaikki keittiön lattiatasoilla olevien kaappien ovet olivat auki. Syylliseksi paljastui hyvin nopeasti eräs rouva, joka tyytyväisesti myhäili piilossa viikattujen muovipussien seassa. Siitä lähtien jokainen avautuva kaapin ovi on Marnan mielestä ollut suuri seikkailu. Kaapilla ei ole väliä, sille kelpaavat niin vaatekaappi, tiskikaappi, ruokakaappi, kattilakaappi kuin roskakaappikin. Kaappi kaappi kaappi. Kaaapppiii. Se on hulluna niihin.

Kesti myös jonkun aikaa, että Marna uskaltautui leikkimään kanssani. Pian sen jälkeen se alkoi leikkiä itsekseen. Viimeisimmässä lelupostauksessa esitelty lonkerohiiri on ollut niin rakas, että siltä on pitänyt repiä korvat päästä, kulkunen vatsasta ja vähän pumpuliakin nyhtää. Se on varsin surullinen näky nykyään. Tämä ei kuitenkaan Marnaa haittaa, kun lonkerohulluus iskee. Jos et ole kuullut termiä aikaisemmin, avaan sitä vähän. Lonkerohulluus tarkoittaa sitä, kun kissa ottaa suuhunsa lonkerohiiren, alkaa mouruta lähes hätääntyneen innostuneena, kävelee levottomasti ympäri asuntoa ja juuri oikealla hetkellä alkaa tehdä voltteja samalla kun heittelee lelua sinne tänne. Olen onnistunut saamaan ilmiön pari kertaa videolle, mutta laatu on niin huono että mietin vielä tovin, haluanko laittaa niitä tänne vai odotanko parempaa hetkeä. Ehkä se voi odottaa.