Aamulla minua odotti toipilasasumuksessaan nuori mies, jolla ei enää ollutkaan oikeassa etutassussaan suojasidosta: se nökötti iloisesti lattialla häkin ulkopuolella. Tuijotin töppöstä hetken aikaa, minkä jälkeen katsahdin Mikaeliin. Vaadin selitystä. Vastaus oli iloinen määkäisy, ja sen jälkeen hirveä nälkähuuto. Aha.
En tiedä, miten tuo kissa sen tekee, mutta töppönen on parhaimmillaan vaihdettu kaksi kertaa päivässä irtoamisen vuoksi. Kaulurista huolimatta Mikael saa jotenkin nyhdettyä sitä vähä vähältä irti, mikä on palvelijan hermojen kannalta äärimmäisen rasittavaa. Onneksi tassun sitominen kissa sylissä on kuitenkin todella helppoa, lapsi osaa olla häkellyttävän nätisti ja kärsivällisesti paikoillaan - mutta vain silloin, jos saa haistella kaikki materiaalit ensin läpi.
Tuo kissa on muutenkin osoittanut olevansa vähän turhankin fiksu. Ennen kuin tajusin vaihtaa kissanhiekan kiteisiin (vai kristallejako ne ovat?), se onnistui sotkemaan häkkinsä joka päivä törkeään kuntoon heittelemällä hiekkaa sinne sun tänne. Miksi? Koska siten ovi aukesi. Mikael todella nopeasti hoksasi sen, että jos häkki alkaa ottaa päähän, täytyy vain riekkua hiekkaboksissa tai teeskennellä tarpeiden tekemistä niin ihminen ilmestyy paikalle ja avaa oven. Ennen pitkää tajusin olla välittämästä koko show'sta, mikä parikin kertaa johti siihen, että sinne hiekkalaatikkoon myös nukahdettiin. Nyt tänään hankitut kiteet ovat sen verran omituisia, että maistamisen jälkeen niitä uskalletaan käydä vain vähän räpeltämässä. Tarpeet kyllä tehdään, mutta ehkä vähän pitkin hampain.
Isossa koirahäkissä asustaminen selvästi turhauttaa Mikaelia ja olenkin pyrkinyt aktivoimaan sitä pienillä herkkupaloilla, leluilla ja uusilla esineillä, joita se saa haistella, ja välillä ihan vain pitämällä sylissä kun olen koneella. Valvomatta sitä ei voi hetkeksikään jättää häkin ulkopuolella koheltaessaan, joten kyllähän tämä vähän vankeuttavalta tuntuu myös palvelijan mielestä. :')
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti