Traumapotilas.

Viime viikonloppuna tapahtui jotain jännää: lähdin Hausjärvelle äitini luokse ja otin kissat ensimmäistä kertaa mukaani. Tähän mennessä olen aina mielummin pyytänyt jonkun kavereistani hoitajaksi, mutta tällä kertaa se ei onnistunutkaan, joten vaihtoehtoja ei paljon jäänyt. Noin 70 kilometrin autokyyti sujui ihan odotusten mukaan. Mitään katastrofaalista ei tapahtunut, vaikka kantokoppien välillä olikin ahkeraa kommunikointia.

Kohteessa meitä oli vastassa tanskandoggi, leonbergi sekä kaksi kissaa. Lievästi sanottuna siis aikamoinen yllätys kateille. Lainada ei päästänyt pihahdustakaan, mutta Mikael oli kuin pieni paloauto. Valkoinen landepaukku (eli Lucifer, toinen äitini luokse jääneistä kissoista) ei kamalasti arvostanut uusia tulokkaita ja Mikaelin kantokoppaa nuuskittuaan päästi kunnon sähähdyksen nuorelle herralle.

Yllä olevat kuvat kertovat aika hyvin ensimmäisten tuntien mielentilasta. Mikael, kuten aina kun jotain tavallisesta poikkeavaa tapahtuu, änkesi sohvan alle ja pysyi siellä. Lainada uskaltautui pian sängylleni kanssani, joskin sen silmät laajentuivat joka kerta lautasen kokoisiksi kun suljetun oven toiselta puolelta kuului epämääräisiä ääniä.

Iltapäivään mennessä meno talossakin oli rauhoittunut jo sen verran, ettei mitään mekastusta enää kamalasti kuulunut ja huone, jossa Mikael ja Lainada oleskelivat oli tutkittu myös sen verran hyvin, että uskalsin tarjota vähän nappuloita kokeeksi. Molempien ruokahalu oli täysin ennallaan ja kupit tyhjenivät ihan hetkessä. Hiekka-astiallakin käytiin lopulta, minkä suhteen olin vähän stressannut. Annoin kissojen olla enimmäkseen rauhassa, joskin mukaan otettu kettulelu sai suosiota kun sitä silloin tällöin heittelin.

Mikael, tuo järjen jättiläinen, jaksoi kyllä huvittaa meitä kyläilyn aikana. Se halusi niin kovasti pois huoneesta tutkimaan paikkoja, mutta kun vein sen keittiöön niin johan muuttui ääni kellossa. Käveleminen tapahtui ihan kyyryssä vatsa lattiaa hipoen ja kaikki oli ah niin pelottavaa. Suuri seikkailija palasi pian takaisin tutuksi tulleeseen huoneeseen Lainadan luokse.

Oikeastaan vasta kotimatka aiheutti niitä harmaita hiuksia. Lainadalla ei ollut mitään ongelmia julkisilla liikkumisen kanssa, mutta herran jeesus kun tuo nuorempi kissa veti herneen nenäänsä. Ensin 40 minuuttia junassa ja sitten 20 minuuttia ratikassa. Kertaakaan tuo pieni otus ei sulkenut suutaan. Junassa oli sentään ymmärtäväisiä ihmisiä, mutta ratikassa selvästi tuijotettiin paheksuvasti. No, en tiedä, olisinko itsekään halunnut kuunnella töihin mennessä itämaisen kissan infernaalista rääkymistä... :')

Kotiinpalun jälkeen kylään tullut poikaystäväkin kommentoi Mikaelia hetken seurailtuaan, että onpa tuo kissa jotenkin kovin levoton. Heti kopasta päästyään Mikael tosiaankin vain haahuili ympäri asuntoa ja rääkyi vailla selvää syytä. Jonkinlaista posttraumaattisen stressin purkamista se varmaan oli, mutta teki kyllä vähän pahaa seurata sivusta, kun kissalla oli niin selvästi huono olo. :/ Tällä viikolla ei ole ollut lainkaan kyläilijöitä, jotta kissat ovat saaneet palautua rauhassa ja onneksi Mikael on jo täysin toipunut viikonlopun koettelemuksista.

Seuraavan vuoden puolella ilmojen lämmettyä tarpeeksi täytyy ottaa projektiksi matkustamiseen totuttelu. Onko kenelläkään ollut vastaavia kokemuksia? Onko ratkaisuja löytynyt? Muita vinkkejä?