sunnuntai 24. helmikuuta 2013

Paikka siinä. Pliis?

 photo SAM_3091_zpsb2a961bf.png
 photo SAM_3088_zpsf5bdf844.png
 photo SAM_3063_zps2343e23f.png

Yritäpä saada kahdesta, liki 11-viikkoisesta kissanpennusta kuva, jossa molemmat katsovat edes vähän kameraan päin ilman sitä ärsyttävää vauhtiblurria. Vaikea ja haastava tehtävä kenelle tahansa kameran hienouksista huolimatta, mutta koska olen täydellinen, se onnistui. (Ei, saavutus ei suinkaan johtunut lelua heiluttelevasta apujoukosta takanani. Minä se olin. Minäminäminä.)

Pakko tunnustaa: odottaminen on alkanut käydä vähän hankalaksi. Saatan ihan yhtäkkiä puhjeta suunnattoman typerään virneeseen keskellä katua, koska ajatuksissa pyörii sana kohta. Samalla olen yrittänyt pohtia, miksi lemmikit ovat joillekin ihmisille niin tärkeitä; miten tietynlainen yhteys eläimeen voi antaa jotakin mitä suhde ihmiseen ei voi koskaan tarjota. En osaa sanoa. Tiedän vain, että kaikkein ihanin ja kenties vaikeimmin kuvailtavissa oleva tunne on se, kun nostaa pennun ilmaan, katsoo sitä pientä olentoa silmiin ja sitten nuuhkaisee sen otsaa - mihin Mikael totta kai reagoi vetämällä päätään taaksepäin ja mulkaisemalla huumorintajuttomasti.

Suuri mysteeri.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti